Entiset viidesläiset ja tasapainoinen usko

On sanottu, että Suomen suurin herätysliike on entiset viidesläiset. Moni on kertonut varsinkin 1960-luvun herätyksiin liittyneistä lieveilmiöistä: rakkaudettomuudesta, ihmisten karsinoinnista ja helvetillä pelottelusta. Joidenkin kokemukset nousevat paljon myöhäisemmältä ajalta, jopa meidän päiviltämme.

Entiset viidesläiset tulivat mieleeni, kun luin Kirkko ja kaupunki -verkkolehdestä (20.7.) kaksi artikkelia uskon kehittymisestä ja muuttumisesta. Toisessa artikkeleista pohdittiin sitä, onko liberaali usko kehittyneempää kuin konservatiivinen usko. Ihmisen elinkaaressa näyttäisi nimittäin usein menevän niin, että nuorena seurakunnan tai herätysliikkeen piiristä löydetään ”oikea usko” ja myöhemmässä vaiheessa ”ajattelu avartuu”. Toisessa artikkelissa kolme haastateltavaa kertoi, kuinka nuoruuden herätyskristillinen usko muuttui myöhemmässä vaiheessa. Jokaisen tarina oli erilainen, mutta ne heijastivat ainakin jossain määrin tuota liberalisoitumisen kaavaa.

Viidesläisyydessä on koitettu tehdä parannusta hengellisyyden lieveilmiöistä. Kansanlähetyksen edellinen lähetysjohtaja Timo Rämä pyysi jo vuonna 1999 anteeksi liikkeen piirissä ilmennyttä hengellistä väkivaltaa. On myös alettu korostaa evankeliumin vapauttavaa voimaa. Samalla on pyritty säilyttämään uskollisuus Raamatulle, ilo Jeesuksesta ja into kertoa hänestä eteenpäin. Ei olla haluttu sammuttaa Henkeä. Joskus tämä into sitten läikkyy hieman yli.

On eri syitä, miksi jotkut jättävät viidesläisyyden. Surullisinta on se, jos välirikko johtuu siitä, että heitä on kohdeltu huonosti: jos on pyritty puristamaan tiukkaan uskovaisen muottiin tai ei ole toivotettu tervetulleeksi joukkoon.

Viideläisyyden piirissä ei ajatella, että kaikkien kristittyjen tulisi olla identiteetiltään viidesläisiä. Yhtyminen Kansanlähetyksen tai Raamattuopiston opilliseen linjaan ei ole pelastuksen ehto. Suurin osa aidoista uskovista on viidesläisyyden ja luterilaisuudenkin ulkopuolella. Silti viidesläiset järjestöt haluavat olla uskollisia saamalleen näylle, pitäytyä Raamattuun Jumalan sanana ja tarjota hengellisen kodin jokaiselle Jeesusta etsivälle. On surullista, jos ihminen pettyy liikkeeseen ja jättää sen ovet paukkuen.

On eri syitä, miksi jotkut jättävät viidesläisyyden. Surullisinta on se, jos välirikko johtuu siitä, että heitä on kohdeltu huonosti: jos on pyritty puristamaan tiukkaan uskovaisen muottiin tai ei ole toivotettu tervetulleeksi joukkoon. Toisaalta kaikkeen uskonnollisuuteen, myös aitoon kristillisyyteen, kuuluu kehotus elää ja toimia tietyllä tavalla. Liikkeen piirissä oleva saattaa ahdistua näistä elämää koskevista ohjeista, vaikka niistä olisi puhuttu hellästi, kannustaen, rakkaudella ja rohkaisten. Tälle ei välttämättä voi mitään.

Jotkut jättävät liikkeen, kun heidän uskonkäsityksensä eivät enää vastaa viidesläisyyden uskonkäsityksiä. Tämä on aivan ymmärrettävää ja inhimillistä. Harmillista se on siinä tapauksessa, jos he eivät ole saaneet kuulla perusteluja siihen, miksi täällä uskotaan tällä tavalla. Kaikkien uskonyhteisöjen tulisi kestää ihmisten epäilyksiä ja kriittisiä kysymyksiä. Kysyjään ei pitäisi koskaan suhtautua halveksivasti, mutta punnittuja ja perusteltuja vastauksia pitäisi kyetä myös antamaan.

Viidesläisyyden tulevaisuuden kannalta on tärkeä löytää tasapaino armollisuuden ja uskollisuuden välillä. Lähimmäistä tulee kohdella päämääränä sinänsä, ei välineenä jollekin muulle. Tätä on armollisuus. Samalla on pidettävä kirkkaana vanhan kristinopin opetus: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” Tätä on uskollisuus.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: