”Ei tarvitse olla alkoholisti, narkkari tai ­väkivaltainen tarvitakseen apua lastensuojelusta”

Kaarina ja Anssi Savonen kokevat, että kriisin aikana he ovat aina saaneet tukea toisiltaan. – Anssi on pitänyt minua pinnalla uskossa. Hän on esimerkiksi joka ilta rukoillut ja lukenut Raamattua, kun itselläni ei ole ollut siihen voimia, Kaarina sanoo. Kuva: Virpi Kurvinen

Anssi ja Kaarina Savonen tottuivat kompastelemaan sosiaalisissa tilanteissa lapsikatraansa kanssa. Kaaosmainen arki muuttui diagnoosin ja monialaisen avun myötä. 

Kaarina Savonen kertoi tuntojaan Facebook-päivityksessä 21.8.2014: ”Tänään on 10-vuotishääpäivämme. –  – Kymmeneen vuoteen on mahtunut yllättävän paljon, kuten neljän lapsen syntymät, Jyväskylä–Ryttylä–Kobe–Ryttylä-asumiset, työtä, opiskelua ja kaikkea mahdollista.”

Savosen perheellä oli tuolloin takanaan yksi kokonainen kausi Japanissa lähetystyössä. Kotimaan jaksolla Savosten tuolloin kolmevuotias tytär Isabella sai lähetteen puheterapiaan. Lääkäri suositteli perheelle Suomeen jäämistä. Tytön puheenkehityksessä havaittiin vakavia haasteita, joihin olisi mahdollista vastata parhaiten kotimaassa.

Yllättävä käänne tuntui raskaalta iskulta.

– Olimme lähteneet lähetystyöhön sillä asenteella, että se on elämäntehtävä, Anssi ja Kaarina kertovat.

Raivokohtauksia ja uupumusta

Perhe kotiutui Hausjärven Ryttylään. Kaarina hoiti kotona Isabellaa ja Natanael-vauvaa. Anssi kutsuttiin Kansanlähetyksen kotimaantyön koordinaattoriksi. Vanhemmat lapset Mauno ja Simeon lähtivät kouluun ja esikouluun.

Maunosta tuli kyläkoulun kolmosluokkalainen. Koulunkäynnissä ilmeni ongelmia. Pojan sosiaaliset taidot osoittautuivat heikoiksi, eikä motoriikka kehittynyt ikätovereiden tavoin. Monenlaisten vaikeuksien kärjistyessä Mauno sai raivokohtauksia, jotka kävivät sitä haasteellisemmiksi, mitä isommaksi lapsi kasvoi. Silloin tällöin Savosilta kysyttiin ihan suoraan, että mikä on mennyt pieleen lastenkasvatuksessa. Syyllistävät sanat ja pitkät katseet vihloivat kipeästi.

Savoset kertovat jumalanpalveluksesta, jossa he palvelivat – Kaarina musiikissa, ja Anssi alttarilla.

– Yhtäkkiä Mauno alkoi raivota ja huitaisi kaikki käytetyt ehtoollispikarit lattialle. Olin niin uupunut tilanteeseemme, että soitin vain. Lopulta äitini auttoi ja ohjasi Maunon ja muut lapsemme rauhoittumaan, Kaarina muistelee.

Kaarinalla oli diagnosoitu masennus jo Japanista paluun jälkeen. Kuormittava tilanne söi entisestään vähäisiä voimavaroja. Anssi kantoi päävastuun arjen pyörittämisestä, kuten ruoanlaitosta, siivouksista ja lastenhoidosta.

Taakat kirpoavat diagnoosin myötä

Se päivä on piirtynyt erityisellä tavalla Kaarina ja Anssi Savosen muistiin. 11-vuotias Mauno on saanut jälleen aggressiivisen kohtauksen. Anssi soittaa yhteisestä päätöksestä paikalle apua. Ambulanssi kaartaa Savosten omakotitalon pihaan.

Miten vakava tilanteen pitää olla, että saisimme apua, Kaarina miettii. Siksi hän rukoilee, että poika jatkaisi raivoamista. Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston ylilääkäri oli todennut Savosille aiemmin, että osastolle pääsee vain, jos lapsi on psykoosissa tai tekemässä itsemurhaa.

Kanta-Hämeen Keskussairaalassa pojan tilanne otettiin vakavasti, ja Mauno sai lähetteen Lastenlinnaan tutkimusjaksolle. Sieltä poika lähetettiin kuuden viikon tutkimusjaksolle Lahteen ja sen seurauksena saatiin diagnoosi: lapsuusiän autismi.

Noin 1 prosentilla suomalaisista on tutkimusten mukaan autismikirjon mukainen diagnoosi. Lisätietoa

Samalla todettiin, että pojan paikka ei tässä tilanteessa ole kotona. Kuntoutuspaikka avautui Kanta-Hämeen ­alueelta. Anssi ja Kaarina kuvailevat, millainen taakka heidän harteiltaan kirposi diagnoosin myötä.

– Raastava huoli, riittämättömyyden tunne ja syyllisyys otettiin pois. Diagnoosiin asti oletimme, että olemme mokanneet pahasti lastemme kasvatuksessa. Ja niinhän se ei ole, Anssi lataa.

– Kun Mauno oli pieni, pystyimme vastaamaan hänen erityisiin tarpeisiinsa, eikä erityisyys ahdistanut häntä itseään. Ennemminkin se huoletti meitä vanhempia. Maunon kasvaessa hän ahdistui, koska tajusi itsekin olevansa erilainen, Kaarina sanoo.

”Enää emme ole yksin”

Viime heinäkuussa Mauno, 12, muutti kuntoutusyksikköön, joka tarjoaa kodinomaisen paikan, koulun ja erityiset tukitoimet. Poika on onnekas, sillä varhainen diagnosointi ja kuntoutukseen pääsy hyödyttää autisteja.

Savoset kertovat, että autismiin kuuluvat isot erot osaamisen ja eri älykkyyden alueilla. Vanhemmat iloitsevat, että Mauno pääsi erityiskouluun kuudennen luokan alusta. Kuntoutuminen on lähtenyt hyvään alkuun. Tulevaisuudennäkymät ovat nyt toiveikkaat. Neurologisesta vammastaan huolimatta useimmat autistit pystyvät aikuisena opiskelemaan, hankkimaan ammatin ja elämään muutenkin mielekästä arkea.

Maunon hoitajat ja opettajat ymmärtävät koko perheen tilanteen.

– Se on valtavan huojentavaa. Enää emme ole yksin. Silti Maunon muutto oli meille myös hirveän kova paikka. Totta kai oman lapsen lähettäminen toisten hoidettavaksi on iso askel. Me kaikki kärsimme ikävästä, Kaarina kertoo.

Yhden lapsen kriisi on sävyttänyt kolmen nuoremman sisaruksen elämää vahvasti. Maunolla on autismiin kuuluvia vaikeuksia tunnistaa ja sanoittaa tunteitaan. Tämä on johtanut herkästi kiukun- ja raivonpurkauksiin, joita hän ei ole voinut hallita. Autistit kärsivät usein myös aistiyliherkkyyksistä, joka voi kokemuksena olla sietämätön.

– Pienemmät lapsemme eivät ole kyen­neet tietenkään ymmärtämään tätä ja kärsivät Maunon ennustamattomasta käytöksestä kovasti. Jokainen heistä reagoi oman persoonansa mukaisesti. Yksi jäätyi kauhusta, toinen alkoi riehua ja kolmas kiljui ja kirkui, Savoset kuvailevat.

Viime syksynä alkoi koko perheen vähittäinen toipuminen, joskin välillä on tullut myös takapakkia.

– Kun me vanhemmat jouduimme aiemmin keskittymään Maunon tarpeisiin, muut lapsemme jäivät vaille perusturvaa. Siksi satsaamme nyt heidän hyvinvointiinsa, Kaarina painottaa.

Suomalainen turvaverkko koetuksella

Jo ennen ambulanssiepisodia Savoset olivat taistelleet saadakseen apua. Kun Suomeen muuton jälkeen Mauno oireili, tätä erehdyttiin pitämään signaalina perheen sisäisestä kriisistä. Kesti aikansa, että sosiaalityöntekijät ja perheneuvolan väki vakuuttuivat, että kyse on lapsen henkilökohtaisesta avuntarpeesta.

Diagnoosiin asti oletimme, että olemme mokanneet pahasti lastemme kasvatuksessa.

– Meidän kohdallamme tilannetta vaikeutti sekin, että Japanin vuosina lapsistamme ei kertynyt mitään tietoja suomalaiseen neuvolajärjestelmään, Kaarina kertoo.

Savosille viime vuodet ovat merkinneet joidenkin ennakkoluulojen murtumista.

– Se miltä jonkun yksilön tai perheen asiat näyttävät ulkopuolelta, ei ole ehkä koko totuus. Emme koskaan voi tietää, minkälaisten valintojen sietämättömässä viidakossa joku kamppailee, Anssi sanoo.

Kaarinan käsitykset lastensuojelusta ja sosiaalitoimesta ovat muuttuneet.

– Ei tarvitse olla alkoholisti, narkkari tai väkivaltainen tarvitakseen apua lastensuojelusta. Meillä voi olla mielikuva, että ”sossutädit” tekevät väkivaltaa perheille. Meidän kohdallamme kaikki on mennyt hienosti. Saimme valtavasti apua. Monet sosiaalityöntekijät tekevät mielettömän hyvää työtä, Kaarina kertoo kiitollisena.

Unelmia ei ole haudattu

Viime vuonna Kaarinalle suositeltiin sosiaalitoimesta kotiin jäämistä, koska hoidettavia asioita on tällä hetkellä niin paljon. Pianonsoiton opettajaksi valmistunut Kaarina on siksi nyt sivutoiminen kirkkomusiikin opiskelija Sibelius-Akatemiassa.

– Musiikinopiskelu oli minulle suuri lahja ja voimauttava asia raskaassa elämänvaiheessa.

Japanissa Kaarina teki monipuolista musiikkityötä seurakunnassa ja opetti pianonsoittoa lapsille. Hänen unelmanaan on valmistua kirkkomuusikoksi, ja päästä jälleen kokopäivätoimiseksi muusikoksi.

– Hartain toiveeni on kuitenkin se, että lapsemme kuntoutuisivat täysin ja että Mauno tulisi kotiin. Hänen erityistarpeensa ovat suuria, ja turvaverkkojen tulisi olla kunnossa. Oma haaveeni kirkkomuusikoksi kehittymisestä on toistaiseksi pidettävä taustalla, Kaarina muotoilee.

Kun Savoset tapasivat ensi kertaa vuosituhannen alussa, diakoni-sairaanhoitajaksi valmistunut Anssi toimi sairaanhoitajana ensiavussa.

– Viihdyn loistavasti hengellisessä työssä, ja olen siitä tosi kiitollinen Jumalalle.

Mielessä kaihertaa keskenjäänyt työ Japanissa.

– Ehkä palaamme sinne Kaarinan kanssa vuonna 2034, Hat-Koben seurakunnassa pastorin tehtäviä hoitanut Anssi hymyilee.

Jumalan maailmassa heikolle ja haavoittuvallekin on tilaa

Anssi ja Kaarina Savonen ovat joutuneet vastoinkäymisten myllyyn: heidän oli luovuttava elämäntehtävästään ja työstään Japanissa. Yhdellä lapsista diagnosoitiin vaikeiden vaiheiden päätteeksi lapsuusiän autismi. Mitä kriisit ovat tuoneet elämään? Entä miten ne ovat vaikuttaneet jumalasuhteeseen?

– Psalmit ovat tulleet lähelle. Samaistun psalmin kirjoittajaan hänen huokaillessaan, että Jumala lyhentäisi ahdingon ajan ja lieventäisi tuskia, Anssi kertoo.

Kaarina on kokenut syvimmän uupumusmasennuksen aikana tyhjyyttä ja voimattomuutta.

– Onneksi minulla on vahva perusluottamus Jumalaan. Tiedän, ettei hän hylkää minua. Anssi on pitänyt minua pinnalla uskossa. Hän on esimerkiksi joka ilta rukoillut ja lukenut Raamattua, kun itselläni ei ole ollut siihen voimia. Hän on myös vienyt kaikkia lapsiamme pyhäkouluun. On aivan mahtavaa, että Anssi on jaksanut rinnallani, Kaarina sanoo ja luo hellän katseen Anssiin.

Anssi huomauttaa, että jumalasuhde näyttäytyy hyvinvoivalle tietynlaisena, mutta Jumalan maailmassa kriisitkin ovat mahdollisuuksia.

– Kriisi voi olla nuppu, joka sitten puhkeaa kukkaan. Jumalan käsissä siitäkin voi syntyä hyvää hedelmää, Anssi pohdiskelee.

Kaarina ajattelee, että emme voi koskaan täysin ymmärtää kärsimystä, mutta silti tapahtumilla on merkitys ja tarkoitus, jonka Jumala on katsonut hyväksi.

– Jumala ei ole mielivaltainen, vaikka elämänkulku voi joskus siltä näyttää ja tuntua. Jokaisen elämä on tärkeä Jumalalle, ja kaikki on hänen hallinnassaan.

Estääkö häpeä sinua tulemasta seurakuntaan?

– Totta kai osa kärsimyksestä on myös synnin seurausta. Elämme langenneessa maailmassa. Siksi myöskään kukaan ei välty synnin seurauksilta, jota kannamme myös kaikessa vajavuudessamme, Anssi sanoittaa.

Kaarina on huomannut, miten helppoa on tuomita tai olla kateellinen toisille, mutta kaikilla on omat kivut, joita joutuu käymään läpi. Pahinta on, jos alkaa vertailla omia vastoinkäymisiä jonkun toisen elämään. Anssi on miettinyt, miten seurakunnassa ja kristillisissä yhteisöissä voitaisiin huomioida erityistä tukea tarvitsevat perheet.

– Jos toivotamme seurakuntiin tervetulleiksi vain terveet ja onnistuneet, noudatamme tämän maailman kaavaa. Jumalalla on käyttöä myös hauraille ja heikoille, hän rohkaisee.

– Rosoinen ja meluisa perhe ei täytä normeja. Oma tilanne voi hävettää ja tuntuu, että seurakunta on vain täydellisille. On vaarana, että oma häpeä estää meitä esimerkiksi käymästä jumalanpalveluksessa, Kaarina sanoo.

Anssi nyökkää vieressä ja huomauttaa, että jäämällä pois kristittyjen yhteydestä vahvistamme kuvaa tietynlaisesta kristillisyydestä. Hän myös toteaa, että aika monilla sujuu hyvin, ja siksi työmuodotkin suosivat perusperheitä.

– Olisi tärkeää, että seurakuntalaiset tuntisivat toisensa ja ymmärtäisivät toistensa elämäntilanteita, Savoset sanovat.

– Emme saa unohtaa Jumalan valtakunnan salaisuutta: heikolla ja haavoittuneella on jotain annettavaa rikkaalle ja vahvalle. Jokaisella on jotain vaihtopöydälle tuotavaa. Taivaan Isä varustaa omansa tahtomallaan tavalla, Anssi Savonen päättää.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!