Kieli keskellä suuta mediassa

Pyritäänkö tiedotusvälineissä puolueettomuuteen? Mistä tietää, että juttu on luotettava? Miten tunnistan vihapuheen? Pitkän linjan toimittaja Stig Kankkonen antaa ohjeita vastuulliseen mediankäyttöön.

RGB_Aukema_IstockphotoPyritäänkö tiedotusvälineissä puolueettomuuteen? Mistä tietää, että juttu on luotettava? Miten tunnistan vihapuheen? Pitkän linjan toimittaja Stig Kankkonen antaa ohjeita vastuulliseen mediankäyttöön.

Median seuraamisessa on hyötyä tarkoista lukulaseista. Kaikki ei nimittäin aina ole sitä, miltä äkkiseltään näyttää. Toisin sanoen vaaditaan medialukutaitoa eli kykyä ymmärtää mediaa, arvioi­da ja suodattaa vastaanotettua tietoa. Mitään juttua ei ole hyvä niellä pureksimatta.

– Kannattaa aina kysyä itseltään, kun kuuntelee, katselee ja lukee, että mistä tästä puhutaan ja miksi juuri tällä tavalla. Peruslähtökohta on suhtautua kriittisesti, mediakonkari Stig Kankkonen ohjeistaa.

Hänen mielestään on syytä aina muistaa, mitä mediaa seuraa. Samasta aiheesta voidaan tehdä juttu hyvin eri lähtökohdista.

– Jos lukee Apu-lehteä, se kertoo jonkun tarinan, jos taas lukee Alibia, se kertoo toisen.

Mikään media ei nauti vapautta kriittisyyden tarpeesta. Kristilliset mediat ovat samassa veneessä kaikkien muiden kanssa.

– Kyllä me kristityt toimittajat olemme ihmisiä siinä missä muutkin. Jos ajattelee esimerkiksi kristillisiä lehtiä, onhan niissäkin eroja riippuen siitä, minkälaiset kytkökset tai juuret niillä ovat, Kankkonen pohtii.

Hän kannustaa seuraamaan monenlaisia kristillisiä medioita, jos haluaa laajempaa ja syvempää tietoa itseä kiinnostavasta aiheesta. Jos taas ha­luaa vain vahvistaa omaa kuulumistaan johonkin liikkeeseen tai ryhmään, voi rajoittaa seuraamisensa sen liikkeen mediaan.

– Se on myös sallittua. Ihmisiä on joka junaan, ja laiturillekin heitä jää. Jotkut haluavat vain vahvistaa omaa näkemystään. Itse ajattelisin, että se ei ole kovin hedelmällinen tapa suhtautua todellisuuteen, mutta mikä minä olen sanomaan, että niin ei saisi tehdä.

Näkökulma on aina valittu

Niin pientä asiaa ei ole, että siitä voisi kertoa ihan kaiken, Stig Kankkonen tähdentää. Toimittajan on siis aina pakko kertoa se jostain näkökulmasta.

– Täytyy muistaa, että on tietoisesti valittu, että tästä nyt kirjoitetaan ja tästä ei.
Kankkonen sen sijaan ei usko toimittajien aktiivisesti jättävän kertomatta tietyistä asioista vain siksi, että niin haluavat tai toimitus haluaa. Jotkut näkökulmat vain automaattisesti jäävät pois, koska tahdotaan pitää jotakin tiettyä asiaa esillä.

Mediat eivät kuitenkaan ole puo­lueettomia. Kaikilla niillä, samoin kuin toimittajilla, on jokin arvopohja ja tausta, jotka vaikuttavat juttujen takana. Siksi Kankkonen toteaakin, että puolueettomuus on hyvä ihanne, mutta todellisuus aivan erilainen. Hänestä on erittäin hankalaa astua ulos omasta kontekstista, ja monilla se jää vain yritykseksi.

– Siksi kuluttajan pitää saada eripuolilta tietoa, yhdistää ne ja luoda oma subjektiivinen todellisuutensa. Luulen, että on aika vaarallista uskoa, että olisi olemassa objektiivisuus tai puolueettomuus, ei sellaista taida olla meidän korvien välissä.

RGB_stig_kankkonen_OK
Stig Kankkonen muistuttaa, että mediat eivät ole puolueettomia. Kaikilla niillä on arvopohja ja tausta, jotka vaikuttavat juttujen taustalla.

Sosiaalinen media ei korvaa tiedotusvälineitä

Sosiaalisesta mediasta on tullut joillekin ainoa paikka, josta seurataan maail­man menoa. Stig Kankkosta tämä trendi pelottaa.

– Niin kauan kuin sosiaalinen media toimii pikanttina lisänä ja mausteena harkittuun tiedonvälitykseen, se on hyvä asia. Mutta minusta liian usein se korvaa pohditun tiedonvälityksen, ja silloin se muuttuu vaaralliseksi.

Monet poliittiset päättäjätkin ovat näkyvästi läsnä sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa ja Twitterissä. Kankkosen mielestä se on toisaalta hyödyllistä, mutta toisaalta on vaativa tehtävä yhdellä tai kahdella lauseella kommentoida tärkeitä asioita, kuten valtion budjettia.

– Sitten uutislähetyksissä siteerataan esimerkiksi twiittauksia ja niiden perusteella olisi pakko rakentaa kokonaiskuvaa. Minusta tämä ei ole hyvä kehitys.

Pitkän linjan toimittaja on myös havainnut, että sosiaalisessa mediassa liikkuvat eivät aina edes kaipaa juttujen olevan todenperäisiä. Pääasia on, että ne puhuttelevat. Kaikki eivät myöskään tiedä, mitkä asiat todistavat jutun luotettavuuden puolesta.

– Perusfaktat pitäisi olla kohdallaan. Netistä niitä voi tarkistaa melko helposti. Itse ainakin epäilen luotettavuutta, jos vain yhtä tai kahta lähdettä siteerataan.

Otsikoita ei koskaan kannata tuijottaa liikaa. Hän muistuttaa, että itse jutulla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa. Niillä saatetaan vain kerätä lisää huomiota ja klikkauksia.

Vihapuhe varjostaa keskusteluja

”Ihmisiä me olemme kaikki”

Viime vuosina mediankäyttöä on yhä enemmän häirinnyt vihapuhe. Rajoja rikotaan sen suhteen, mitä saa sanoa ja ennen kaikkea, miten sen saa sanoa. Stig Kankkosen mielestä vihapuhe ei ole lisääntynyt, media on vain tehnyt sen näkyvämmäksi. Mitä termillä oikeastaan tarkoitetaan?

Tuoreen artikkelikokoelman Vihapuhe Suomessa (Edita, 2015, toim. Riku Neuvonen) mukaan Suomessa vihapuhetta ei ole selvästi määritelty, ei lainsäädännössä eikä muissakaan yhteyksissä. Vihapuheena yleensä pidetään sellaisia ilmauksia, joiden tarkoituksena on kohdentaa halveksuntaa ja vihaa tiettyjä yksilöitä tai väestöryhmiä kohtaan.

Vaikka vihapuhe itsessään ei ole rikoslaissa määritelty rikos, se voi täyttää tiettyjen rikosten tunnuspiirteet. Niitä ovat esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen. Vihapuheeksi voidaan katsoa myös seuraavat rikokset: julkinen kehottaminen rikokseen, sukupuolisiveyttä loukkaavan kuvan levittäminen, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, kunnianloukkaus, laiton uhkaus ja vainoaminen.

Teoksessa kuitenkin painotetaan, että joskus vihapuhe on myös sallittua vihapuhetta. Sananvapaus on perusoikeus, jota ei kevyin perustein rajoiteta. Toiset ihmiset lisäksi kokevat herkemmin tietyt asiat vihapuheena kuin toiset.

Kankkosen mukaan jokaisen pitäisi siivota oma kielensä. Muita ei hänestä tarvita keppihevosiksi ajatuksella ”koska toisetkin tekevät näin, minäkin teen”.

– Keskiössä pitäisi olla kysymys, mitä hyvää tästä seuraa eikä miksi en saisi tehdä näin.

– Se, että meillä on mahdollisuus helposti saavuttaa 10 000 ihmistä, lisää vastuuta. Jos istutaan Teboilin baarissa ja pienessä porukassa sanotaan rumasti ja raa’asti, se on aivan eri asia kuin että kansanedustaja kirjoittaa nettiin saman asian.

Puhutaan asiasta eikä paavin parrasta

Vihapuhe Suomessa -kirjan perusteella vihapuhe voi muodostua medialle ongelmaksi viimeistään silloin, jos se alkaa rajoittaa ihmisten halukkuutta esiintyä julkisuudessa. Avoimen ja demokraattisen keskustelun edellytyksenä on, että siihen voivat osallistua kaikki halukkaat. Vihapuheella potentiaalisesti vaiennetaan keskustelun jotkut osapuolet, jolloin jäljelle jääneet keskustelijat saavat suuremman näkyvyyden ja valtaa keskustelussa. Keskustelu voi muodostua äärimmillään sellaiseksi, että mielipiteitä näyttäisi olevan vain yksi. Tällaista tilannetta kutsutaan hiljaisuuden spiraaliksi: näkyvintä tai vallitsevaa mielipidettä ei uskalleta tai haluta haastaa, koska sen ajatellaan edustavan enemmistön näkemystä, josta ei haluta liiaksi erottua.

Vihapuheeseen voivat syyllistyä kaikenlaiset ihmiset. Uskovat eivät ole mitään pyhimyksiä muiden joukossa. Stig Kankkonen toteaa, että hekin voivat olla hyvin ilkeitä ja raakoja, vaikka yrittäisivätkin peittää sen uskonnollisilla termeillä.

– Ihmisiä me olemme kaikki.

Keskustelupalstoilla uskovien voi nähdä riitelevän myös keskenään esimerkiksi opillisista kysymyksistä. Kiistoissa etäännytään usein itse asiasta ja aletaan Kankkosen mukaan puhua paavin parrasta tai muusta epäoleellisesta. Jos haluaa viheltää pelin poikki, miten sen voi tehdä?

– On parasta palauttaa varsinaiseen kysymykseen ja ottaa uusi näkökulma siihen. Kyllä ihmiset huomaavat, että tästähän oli puhetta ja että nyt meni vähän pieleen, mies vastaa.

Vastaa vihapuheeseen hyvällä, älä pahalla

Mediassa esiintyy paljon vihapuhetta myös uskovia kohtaan. Helposti leimataan muun muassa fundamentalistiksi, ja näin tyrehdytetään avoin keskustelu. Stig Kankkonen kuitenkin huomauttaa, että Suomessa kyse on enemmän ylimielisyydestä ja väheksynnästä, toisin kun maailmalla, jossa kristityt ovat vainotuin ryhmä.
Hän on itsekin vuosien varrella joutunut rajun kritiikin kohteeksi.

– En ole viitsinyt tehdä siitä numeroa. Kun on toimittaja ja päätoimittaja ja julkaisee omia mielipiteitä vuosikymmeniä, on ihme, jos siihen ei mahdu ärtyneitä ihmisiä, jotka haukkuvat olan takaa.

Kankkonen kehottaakin useimmissa tapauksissa unohtamaan vihapuheen ja menemään eteenpäin.

– Ei se ole sen arvoista, että antaisi sen myrkyttää omaa elämää.

Hänen mielestään vihapuheen esittäjien kanssa on mahdotonta lähteä järkevästi keskustelemaan, koska he eivät halua keskustelua. Heillä on huono olla ja heidän on pakko antaa ulos jotain omasta pahoinvoinnista.

– Enemmän käy sääliksi. Ja kyllähän Raamatussa selkeästi sanotaan, että vihamiehiään pitää rakastaa. Minusta se koskee myös niitä, jotka käyttävät vihapuhetta. Ei sitäkään voiteta pahalla vaan hyvällä.

Stig Kankkonen

  • Teologian maisteri, eläkkeellä oleva toimittaja.
  • Toiminut päätoimittajana Österbottningenissa (1992–1995) ja Kyrkpressenissä (2001–2010).
  • Pisimpään hän työskenteli Hufvudstadsbladetissa mm. pääkirjoitustoimittajana.
  • Sai ev.-lut. kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 1999.
  • Toiminut Kristillisdemokraattien puoluesihteerinä sekä kehitys- ja tiedotuspäällikkönä.
  • Sittemmin ollut mukana politiikassa Suomen ruotsalaisen kansanpuo­lueen kautta, mm. kunnallisvaltuutettuna ja kansanedustajaehdokkaana.