Mitä on tapahtunut kutsumukselle?

Alkaako sana ”kutsumus” olla vanhahtavaa kielenkäyttöä? Mistä kutsumuskäsitteen käytön väheneminen kertoo? Ennen puhuttiin kutsumusammateista, joita oli monenlaisia, alkaen tavallisista maallisista ammateista aina täystoimiseen hengelliseen työhön saakka. Uskonpuhdistuksen aikaan Martti Lutherin yksi tärkeä opetus oli se, että ihminen, joka on aivan tavallisessa ammatissa, voi palvella Jumalaa yhtä hyvin kuin pappikin.

Katkismus vuodelta 1948 sanoo kutsumuksesta seuraavaa: ”Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle tehtävän. Tätä Jumalan meille uskomaa tehtävää nimitetään kutsumukseksi. Kutsumuksen uskollisella suorittamisella palvelemme Jumalaa ja lähimmäisiämme.”

Jotta voisi olla kutsumus, pitää olla ulkopuolinen ”kutsuja”. Täytyy olla jokin omia mielihaluja ja hyvinvointiakin suurempi asia, arvo tai henkilö, jonka tähden on valmis tekemään uhrauksia. Tyypillinen ymmärrettävä esimerkki on sotilas, joka asettaa alttiiksi oman henkensä ”suuremman”, eli isänmaan ja muiden kansalaisten, suojelemiseksi. Jos ihminen ajattelisi vain omaa turvallisuuttaan, hyvinvointiaan ja nautintojaan, hän tuskin olisi valmis uhrautumaan isänmaan tai minkään muunkaan edestä.

Raamatun valossa ihmisellä on monia kutsumuksia tai tehtäviä. Jokaisella on kutsumus olla lähimmäinen ja auttaa hädässä olevaa ihmistä. Yksi selkeä esimerkki kutsumuksesta on myös avioliitto. Puolisoilla on ennen kaikkea kutsumus olla mies tai vaimo. Jos avioliittoon syntyy lapsia, puolisot saavat isän tai äidin kutsumuksen. Ihminen on vastuussa omista biologisista lapsistaan Jumalan edessä fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti. Tätä vastuuta ei voi paeta – ja kuka omaa jälkeläistään rakastava haluaisi niin tehdäkään. Perimmäistä vastuuta kasvatuksesta ei voi ulkoistaa koululle ja muille kasvattajille. Poikkeuksia ovat tilanteet, joissa vanhempi on jostakin syystä kykenemätön kantamaan vastuuta lapsestaan.

Ajatus kutsumuksesta antaa ihmisen eri tehtäville merkitystä ja syvyyttä. Olipa kyseessä ammatti, työ, luottamustehtävä, virka tai jokin muu, viime kädessä siitä ollaan vastuussa Jumalalle. Kaikki tehtävät tulisi hoitaa lähimmäisen parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Jos tällainen näkemys elämästä väistyy, tilalle tulee pelkkä rahan ansaitseminen, oman uran rakentaminen tai itsensä toteuttaminen. Ihmisen elämästä häviää syvyys, vastuu ja ennen kaikkea mielekkyys.

Vain itseään varten eletty elämä on itsekkyyden, turhautumisen ja katkeruuden kasvumaa. Pienet ja ihmisten silmissä mitättömät tehtävät, jotka on suoritettu Jumalalle kiitokseksi, sisältävät onnellisuuden ja tyytyväisyyden siemenen. Apostoli Paavalin asenne oman elämänsä loppusuoralla on tavoittelemisen arvoinen: ”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt.” (2. Tim. 4:7)