Kutsu, jota pakoon ei pääse

Maailma ei ole mykkä. Keskikesän valo, vastasyntyneen lapsen hengitys, kuoleman vakavuus tai tähtitaivaan kajo voivat pysäyttää ihmisen. Ne herättävät kysymyksen, jota on vaikea väistää. Miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään? Miksi maailmassa on kauneutta, järjestystä ja tarkoituksen tuntua? Luomakunta ei kerro kaikkea, mutta se kuiskaa: elämässä on kyse enemmästä kuin aisteilla havaitsemme.

Myös ihmisen sisällä kaikuu jonkin korkeamman kutsu. Emme elä vain viettiemme ja halujemme varassa. Tiedämme rikkoneemme, vaikka kukaan ei olisi nähnyt väärää tekoamme. Kaipaamme oikeutta silloin, kun se ei toteudu. Loukkaannumme petoksesta, koska tiedostamme, ettei uskollisuus ole vain makuasia. 

Omatunto on paikka, jossa ihminen havaitsee, että hänen yläpuolellaan on hyvä, jota hänen tulee totella. Jokainen kantaa sisimmässään tuomioistuinta. Se on Jumalan asettama todistaja, joka muistuttaa, että emme ole itse oman elämämme lopullinen laki. Syyllisyyskin kertoo, että ihminen elää jatkuvassa Jumalan puhuttelussa.

Jumala voi puhutella myös kärsimyksissä. Joskus hän voi ottaa pois jotain sellaista, johon olemme luottaneet enemmän kuin häneen, jotta näkisimme, mikä todella kestää. Vaikeudet osoittavat meille, että emme hallitse omaa elämäämme. Näinkin Jumala vetää meitä puoleensa. 

Jumala ei kuitenkaan kutsu vain pysäyttämällä. Elämän huippuhetkissä kiitollisuus nostaa esiin kysymyksen: ketä minä oikeastaan kiitän? Kaikki hyvä on lahjaa. Kauneus viittaa kauneuden lähteeseen, hyvyys hyvään tahtoon kaiken takana.

Ihmisen sydämessä on levottomuus, jota mikään tämän maailman asia ei lopullisesti tyynnytä. Ilo hiipuu, rakkaat ihmiset kuolevat ja saavutukset unohtuvat. Mikään rajallinen ei voi täyttää ääretöntä kaipausta. Ihminen on tehty Jumalaa varten.

Nämä merkit voivat herättää ihmisen. Silti varsinainen Jumalan kutsu tulee hänen sanassaan. Jumala ei jää epämääräiseksi voimaksi kaiken taustalla, vaan tulee lähelle ja puhuu meidän kielellämme. Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan kutsu saa kasvot.

Jeesus ei tullut vain vahvistamaan uskonnollisia aavistuksiamme, vaan paljastamaan totuuden meistä ja Jumalasta. Hän osoittaa, että ihminen on syvemmin eksyksissä kuin hän haluaisi myöntää, mutta myös rakastetumpi kuin hän uskaltaisi toivoa. Hän paljastaa synnin, mutta ei jätä katuvaa ihmistä tuomion alle. 

Ristillä Kristus kantoi sen, mitä me emme voi kantaa: syntimme, syyllisyytemme ja tuomiomme. Hän ei tullut palkitsemaan vahvoja, vaan pelastamaan syntisiä. 

Kristus ei ole vain kauan sitten elänyt historian hahmo. Tänäänkin hän kutsuu ihmistä Raamatun sanassa. Siinä hän on läsnä oleva Herra. Hän varoittaa, kun kuljemme kohti tuhoa. Hän lohduttaa, kun omatunto syyttää. Hän kutsuu, kun olemme eksyksissä. Ennen kaikkea hän antaa sen, mitä ihminen kaikkein syvimmin tarvitsee: armon, anteeksiannon ja tien kotiin Jumalan luo.

Älä sulje korviasi siltä kutsulta.