Vieraskynä: Kirkko ohitti kirkkolain – mitä tapahtui oikeusvaltiolle?

Yle Areenalla on katsottavissa ruotsalainen dokumenttisarja Operaatio Playa, jossa käsitellään Ruotsin kaikkien aikojen suurimman huumejutun rikostutkintaa ja oikeudenkäyntiä, jossa päätekijäksi epäilty mies sai käräjäoikeudessa 18 vuoden vankeustuomion, mutta hovioikeus vapautti hänet kaikista syytteistä. Dokumentin esittelyssä kysytäänkin aiheellisesti: kuinka se on mahdollista? Vastauksena paljastetaan poliisin ja syyttäjän toimintaa rikosjutussa, jossa tarkoituksen annettiin pyhittää keinot.

Tässä tapauksessa rikostutkintaa johtanut syyttäjä ja rikostutkijat olivat ilman selvää näyttöä niin vakuuttuneita epäillyn syyllisyydestä, että langettavan tuomion aikaansaamiseksi, puolustuksen asianajajaa lainaten, rikostutkintaa suoritettiin rikollisin keinoin. Todettakoon vielä, että syytteiden hylkääminen ei johtunut pelkästään rikostutkinnan laittomien keinojen takia, vaan myös sen johdosta, että huumeliigan johtajana toimikin aivan eri henkilö.

Kerrottu ilmiö ei ole ainutkertaista oikeuselämässä. Sitä tapahtuu, koska kyse on inhimillisestä toiminnasta, jossa tehdään virheitä joko tahattomasti tai tahallisesti. Kyseisessä tapauksessa juttu niin sanotusti karkasi käsistä, koska rikostutkintaa, sitä koskevien menettelytapasääntöjen sijasta, suoritettiin vain syyttäjän ja tutkijoiden etukäteen asettaman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Oma ammattiylpeys ja ammattikunnan arvostuksen ylläpitäminen loistivat poissaolollaan. Ei myöskään ymmärretty, että samalla riskeerattiin paljon korkeampia yhteiskunnallisia arvoja, nimittäin ruotsalaisen oikeusvaltion koko oikeuslaitoksen luotettavuus ja uskottavuus.

Tästä aasinsillalla kotimaiseen, vastaavan tyyppiseen, mutta oikeusvaltion näkökulmasta huomattavasti vakavampaan ja laajempaan koko meidän valtiojärjestyksemme perusteita koettelevaan käynnissä olevaan prosessiin. Nimittäin lain ja järjestyksen mukaan toimimisen ja sen kontrollin eli laillisuusvalvonnan täydelliseen pettämiseen paitsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, tuomiokapituleissa ja piispainkokouksen enemmistössä, niin myös hallinto-oikeuksissa, korkeimmassa hallinto-oikeudessa sekä ylimmässä laillisuusvalvonnassa. Kyse on samaa sukupuolta olevien parien kirkollisista vihkimyksistä, jotka eivät ole eduskunnan säätämän kirkkolain eivätkä sen nojalla kirkolliskokouksen säätämän kirkkojärjestyksen eivätkä myöskään kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukaisia kirkollisia toimituksia.

Näissä edellä mainituissa kirkon toimielimissä ja valtion eri instansseissakin toteutuneiden lainvastaisten päätösten hyväksymisen jälkeen tilanne on käytännössä sellainen, että evankelis-luterilaisen kirkon papit voivat täysin vapaasti vihkiä seurakuntien kirkkotiloissa samaa sukupuolta olevia pareja kirkollisin menoin. Tämä tapahtuu, vaikka kirkolliskokous, jonka yksinomaiseen toimivaltaan asiasta päättäminen lain mukaan kuuluu, ei ole muuttanut kirkon avioliittokäsitystä, vaan päinvastoin hylännyt tätä koskevat aloitteet.

Tämä tapahtuu, vaikka kirkolliskokous, jonka yksinomaiseen toimivaltaan asiasta päättäminen lain mukaan kuuluu, ei ole muuttanut kirkon avioliittokäsitystä, vaan päinvastoin hylännyt tätä koskevat aloitteet.

Tässä on nähtävillä samoja elementtejä kuin Ruotsin tapauksessa muun muassa siinä, että meillä asiaa edistäneet tahot sekä kirkon toimielimissä että tuomioistuimissa ja ylimmissä lainvalvontaelimissä ovat niin vahvasti kokeneet olevansa oikealla asialla, että kun kirkkolaissa selkeästi säädetyn päätöksentekojärjestyksen kautta ei ole saavutettu tavoiteltua tulosta, sitä on alettu toteuttamaan lainvastaisilla keinoilla.

Ruotsissa oikeuslaitos kykeni reagoimaan tehtyihin laittomuuksiin ja korjasi tapahtuneen virheen ylemmän oikeusasteen eli hovioikeuden käsittelyssä. Oikeusasteiden monikerroksisuuden pääasiallinen tarkoitus onkin juuri siinä, että tapahtuneet virheet korjataan ja saadaan lopulta aikaa tuomioistuimen päätös, jossa ”palikat” ovat kohdallaan. Voidaan sanoa, että Ruotsissa oikeusvaltio pelastui, vaikka saikin ison tahran kilpeensä.

Miten meillä päädyttiin tähän tilanteeseen?

Kirkollisella puolella merkittävin tekijä oli siinä, että piispat ja tuomiokapitulit alkoivat laiminlyödä kirkkolakiin perustuvaa velvollisuuttaan valvoa, että papit ja seurakunnat hoitavat tehtävänsä kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan. Valvonnan piiriin olisi kuulunut myös käynnistää kurinpitotoimet niitä pappeja kohtaan, jotka toimittivat täysin tietoisesti kirkon määräysten vastaisia kirkolliseen avioliittoon vihkimisiä.

Oikeuslaitos tuli kuvaan mukaan tietääkseni ensimmäisiä kertoja vuonna 2018, kun Helsingin hallinto-oikeus siunasi Kallion seurakunnan seurakuntaneuvoston vuonna 2017 tekemän päätöksen, jolla seurakunnan kirkkotilat avattiin samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen. Sen jälkeen vastaavia kirkkotilapäätöksiä on tehty useissa muissakin seurakunnissa.

Poikkeuksen tähän teki kuitenkin Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antaessaan varoituksen papille sen johdosta, että hän oli vihkinyt kirkolliseen avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin. Asiasta seurasi valitusprosessi, jonka lopulta korkein hallinto-oikeus ratkaisi vuosikirjaratkaisullaan KHO:2020:97.

Ratkaisussaan KHO paalutti kirkolliseen avioliittoon vihkimisen oikeudelliset perusteet.  KHO vahvisti, että pappi vihkiessään avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin toimii tällöin paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia niin myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen vastaisesti. Kirkkolain mukaan vain kirkolliskokouksella on asiallinen ja asteellinen toimivalta päättää avioliittoon vihkimistä koskevien muotojen ja määräysten muuttamisesta.

Korkein hallinto-oikeus vahvisti, että pappi vihkiessään avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin toimii tällöin paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia niin myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen vastaisesti.

Nyt oli perusteltua odottaa, että kirkossa palattaisiin lailliseen järjestykseen ja hallinto-oikeudet oikaisisivat noudattamansa virheellisen ratkaisukäytännön vireillä olleiden kirkkotilojen avaamista koskevien kirkollisvalitusten käsittelyssä.

Toisin kävi.

Kummallakaan taholla KHO:n ennakkopäätöksellä ei ollut mitään käytännön vaikutusta. Kirkossa piispat päinvastoin sopivat piispainkokouksessa, ettei kurinpitotoimia kohdisteta samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä toimittaviin pappeihin. Myös seurakunnissa ja tuomiokapituleissa tehtiin kirkkotilojen avaamispäätöksiä. Eli kirkon toimielimet, vaikka ovat julkisoikeudellisia toimijoita, eivät kunnioittaneet ylimmän hallintotuomioistuimen päätöksellään vahvistamaa selkeää oikeudellista ratkaisua, jonka mukaan kyseiset toimitukset ovat kirkon avioliittokäsityksen vastaisia.

Myöskään hallinto-oikeudet eivät noteeranneet KHO:n ennakkopäätöksessä vahvistamaa kirkon päätöksentekojärjestystä, vaan katsoivat, että sillä ei ole oikeudellista merkitystä päätettäessä seurakunnan kirkkotilojen käytöstä.

Hallinto-oikeuksien hyväksymä oikeudellinen perusta, jolla samaa sukupuolta olevien parien vihkimistoimituksia jatketaan seurakuntien kirkoissa, on rakennettu virheellisesti kirkkolakia alemman kirkkojärjestyksen säännöksen varaan. Nykyisessä kirkkojärjestyksessä säännös on 3 luvun 53 §:n 2 momentissa ja sitä ennen voimassa olleen kirkkojärjestyksen 14 luvun 2 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan kirkon käyttämisestä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa.

Kirkkolain toimivaltahierarkiasta johtuen on selvää, että seurakunnalla ei ole kyseisen kirkkojärjestyksen säännöksen, eikä minkään muunkaan säännöksen nojalla, toimivaltaa avata kirkkotilojaan kirkolliskokouksen avioliittoon vihkimistä koskevien päätösten vastaiseen toimintaan. Samalla hallinto-oikeudet kuitenkin pesivät kätensä toteamalla, että kun avioliittokysymys kuuluu kirkon uskonnonvapauden alueeseen, niin kirkon sallittu käyttötarkoitus ei kuulu heidän ratkaistavaksi. Tämä osoittaa joko täydellistä piittaamattomuutta tai ymmärtämättömyyttä yhteisölliseen uskonnonharjoittamiseen aivan keskeisesti kuuluvasta ja lakiin perustuvasta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.

Kirkkolain toimivaltahierarkiasta johtuen on selvää, että seurakunnalla ei ole kyseisen kirkkojärjestyksen säännöksen, eikä minkään muunkaan säännöksen nojalla, toimivaltaa avata kirkkotilojaan kirkolliskokouksen avioliittoon vihkimistä koskevien päätösten vastaiseen toimintaan.

Kirkon toimielimet ja hallinto-oikeudet ovat päätöksillään ohittaneet ja perusteluissaan sekoittaneet kirkon keskushallinnon ja yksittäisen seurakunnan toimivaltaa koskevat kirkkolain säännökset ja näin edistäneet tietoisesti sellaista kirkollista toimintaa, josta päättäminen kuuluu yksinomaan kirkolliskokoukselle.

Kun KHO:n ennakkoratkaisu jäi käytännössä merkityksettömäksi ja kun avioliittoon vihkimiskäytännöt seurakunnissa olivat sekasortoisessa tilassa, oli perusteltua odottaa, että hallinto-oikeuksien päätöksistä tehdyt valitukset olisivat johtaneet siihen, että KHO myöntää valitusluvan ja oikaisee päätökset vastaamaan kirkon laillista järjestystä.

Ikävä kyllä näin ei käynyt, vaan hylkäämällä valituslupahakemukset KHO osoitti, ettei se tule estämään tätä kirkkolain vastaisen rinnakkaisen päätöksentekojärjestelmän etenemistä.

Pöytä alkoi olla valmis piispojen vallankumoukselle. Sitä ennen piti kuitenkin käydä kierros kirkolliskokouksessa piispainkokouksen esittämän kahden avioliittomallin osalta. Jo esityksen lähetekeskustelun yhteydessä toukokuussa 2024 uutisoitiin piispa Mari Leppäsen ennakoivan kapinaliikettä siten, että hiippakunnat tulevat ohjeistamaan pappeja toimimaan kirkolliskokouksesta piittaamatta, mikäli kirkolliskokous ei hyväksy esitystä.

Ja niinhän siinä kävi. Kirkolliskokouksessa 8.5.2025 tehdyn hylkäävän päätöksen muste ehti hädin tuskin kuivua, kun piispainkokous julkaisi 3.6.2025 asiaa koskevan pastoraalisen ohjeen tuomiokapituleille avioliittoon vihkimistä tai siunaamista pyytävien samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä.

Siinä todetaan mm. seuraavaa: ”Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen ovat kirkollisia toimituksia, joiden soveltuvuudesta kirkkotilaan ei tarvita erillistä päätöstä (KJ 3:53 §).

Piispainkokous suosittaa edelleen tuomiokapituleille, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä tai siunaamisesta koidu papille seuraamuksia.”

Tässä kontekstissa edellä siteeratut kohdat merkitsevät sitä, että piispat tietoisesti, mutta ilman laillista toimivaltaa, ovat pastoraalisella ohjeellaan käytännössä hyväksyneet äänin 8-2 samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset avioliittoon vihkimiset Suomen kirkoissa.

Valtioneuvoston oikeuskansleri toimii ylimpänä laillisuusvalvojana. Sen tehtävänä on valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Yksi laillisuusvalvonnan muoto on nimenomaan käsitellä kansalaisten kanteluja viranomaisen toiminnasta, jota epäilevät lainvastaiseksi.

Tietämäni mukaan oikeuskanslerille on tehty neljä näihin asioihin liittyvää kantelua, joista kaksi koski KHO:n kielteisiä valituslupapäätöksiä ja yksi Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöstä hiippakunnan kirkkotilojen avaamisesta ja viimeisin piispainkokouksen pastoraalista ohjetta.

Kaikki kantelut käsitteli sama apulaisoikeuskanslerin sijainen, joka totesi kunkin kantelun osalta erikseen, ettei ollut aihetta epäillä, että olisi toimittu lainvastaisesti ja ettei ryhdy tutkimaan kanteluita enemmälti.

Vallan väärinkäytön estämiseksi valtiojärjestyksemme perusteisiin kuuluu, että valtiollisten tehtävien jakoa koskevassa perustuslain 3 §:ssä sanotut toimeenpanovalta ja tuomiovalta noudattavat lainsäädäntövallan eli eduskunnan säätämiä lakeja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä vuosina 1993-2013 toiminut Pekka Hallberg teoksessaan Oikeusvaltio maailman tuulissa (2019) hahmottelee oikeusvaltion yhteiskunnan kantavana perusrakenteena, jonka perustekijöitä ovat lainalaisuuden periaate, tasapainoinen vallanjako ja perus- ja ihmisoikeudet oikeuksina ja velvollisuuksina ymmärrettyinä. Hän korostaa, että erilaisten tavoitteiden ja järjestelmien vieminen periaatteiksi ja lainsäädännön tasolle ei riitä, vaan niiden täytyy myös käytännössä toteutua. Selvää on, että järjestelmän toimivuus edellyttää myös tehtyjen virheiden korjaamista. Järjestelmän toimivuuden Hallberg näkee oikeusvaltion kestävyyden edellytyksenä samalla kun oleellista on järjestelmän nauttima luottamus ja legitimiteetti (s. 199-200).

Ei ole syytä epäillä, etteikö tuomioistuimissa ja laillisuusvalvonnassa ole ammatti-ihmisiä, jotka näkivät missä mennään. Mutta kun tahtotila oli vahvasti siinä, että samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen toteutuu kirkossa, niin perustuslain 2 §:n 3 momentissa säädetylle oikeusvaltioperiaatteen aivan keskeiselle aineisosalle eli laillisuusperiaatteelle ei jäänyt tilaa.

Meillä kävi huonommin kuin Ruotsissa. Laittomuus läpäisi kaikki oikeusasteet ja myös ylimmän laillisuusvalvonnan. Tästä herää epäily oliko asia sovittu joissain kabineteissa.

Prosessista jää ilmaan iso kysymys – mikä on seuraava poliittinen agenda, joka ajetaan läpi lainsäädännöllisistä esteistä huolimatta? Sillä jos julkisyhteisön hallinto, oikeuslaitos ja laillisuusvalvonta eivät noudata eduskunnan säätämiä lakeja, voimme sanoa hyvästit oikeusvaltiolle.

Jos julkisyhteisön hallinto, oikeuslaitos ja laillisuusvalvonta eivät noudata eduskunnan säätämiä lakeja, voimme sanoa hyvästit oikeusvaltiolle.

Voidaanko vielä puhua Suomesta oikeusvaltiona? Tätä keskustelua suosittelen eduskunnalle, joka ylimmän valtiovallan käyttäjänä on jäänyt tämän poliittisen näytelmän sivustakatsojaksi.

Pekka Lahdenperä
varatuomari, Oulu

Tämä artikkeli on poikkeuksellisesti ilmainen. Lue lisää rohkeasti kristillisiä artikkeleita tilaamalla Uusi Tie.

Piditkö artikkelista? Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä: 

Onko oikeustila avioliittoon vihkimisessä muuttunut?

Kuuluuko avioliitto evankeliumin oppiin?