”Jumala ei ole tarkoittanut meitä kantamaan tunteidemme kivireppua yksin hautaan asti”
Heikki ja hänen vaimonsa Sinikka iloitsevat myös siitä, että nuorempi poika muutti perheineen Seinäjoelle vanhaan kotitaloonsa kymmenen vuotta sitten ja isovanhemmat ovat saaneet seurata läheltä neljän lapsenlapsen kasvamista. Kuva: Tuuli Korpela
Tervetuloa pappilaan, Heikki Jouppila toivottaa ystävällisesti, kun nousemme hissillä seinäjokelaisen kerrostalon viidenteen kerrokseen. Selviää, että asunnossa on muinoin asunut kirkkoherra perheineen. Reilut kymmenen vuotta se on kuitenkin ollut Heikin ja Sinikka-vaimon koti.
Kirjahyllyssä on kuvia lapsenlapsista ja seinillä kauniita grafiikkatöitä. Yhdessä on mustavalkoinen enkeli, joka pitää lasta sylissään. Se muistuttaa pojasta, josta vanhemmat joutuivat luopumaan liian aikaisin.
Isyys onkin ollut Heikin elämän kipukohta kahdella tavalla: jotain, joka oli hukassa omien lasten ollessa pieniä, ja toisaalta jotain saavuttamatonta, jota isättömänä kasvanut mies on aina kaivannut.
72-vuotias Heikki istahtaa sohvalle entisen pappilan olohuoneessa ja palaa ajatuksissaan kauas menneisyyteen, aikaan, kun isä vielä eli.
Uusi tupa jää ilman isäntää
Vuonna 1950 Seinäjoen Joupin kylälle oli noussut uusi talo. Se oli vielä hieman keskeneräinen, mutta riittävässä kunnossa vastaanottamaan uudet asukkaansa: Jouppilan nuorenparin sekä heidän puolitoistavuotiaan poikansa Heikin.
Talon tuleva isäntä oli ollut itse rakentamassa kotia perheelleen lapsuudenkotinsa maille. Muuttokuorman tuominen oli ollut ponnistus, jonka päälle isäntä ja muuttopuuhissa auttanut ystävä olivat syöneet uudessa tuvassa ja kuunnelleet radiosta iltahartauden.
Sitten tuli aika lähteä palauttamaan hevosta. Omalla pihalla ei ollut vielä tallia, joten parirekeä oli lähdettävä ajamaan yön selkään.
Tammikuisen illan hämyssä parireki kääntyy pimeälle ajotielle. Vastaan tuleva henkilöauto törmää rekeen, joka hajoaa pirstaleiksi. Hevonen juoksee karkuun, ja takajalaksilla seisonut ystävä lentää tienpenkalle kaaressa mutta elossa. Ohjaajanpukilla istunut Jouppilan nuori isäntä kuolee heti.
Isot miehet eivät itke
Vastavalmistuneeseen taloon asettui kolmen sijaan kaksi. Isäntä, puoliso ja isä oli poissa, mutta elämää oli jatkettava, töitä tehtävä. Kyyneleitä äiti vuodatti harvoin Heikin nähden. Myös Heikki oppi jo pienenä, ettei omia tunteita kannata näyttää. Isot miehet eivät itke, Heikki tiesi – eivät varsinkaan pohjalaiset.
Kotona uskonasiat olivat esillä vain sen verran kuin ajalle oli tyypillistä. Iltarukous luettiin, pyhäkoulussa käytiin ja joskus kirkossakin. Heikin äidinäiti eli mumma oli kuitenkin vahvasti uskossa ja rukoili paljon myös tyttärensä ja tämän pojan puolesta. ”En minä muuta osaakaan”, oli mummalla tapana sanoa.
Kun Heikki oli teini-ikäinen, mummaa hoidettiin kotona. Kerran eräs diakonissa tuli katsomaan mummaa ja kyseli samalla Heikin harrastuksista. Nuoren isännän mielestä maatilan pyörittämisessä oli jo tarpeeksi harrastusta, mutta diakonissan kannustuksesta hän kuitenkin lähti mukaan seurakunnan nuorten toimintaan.
Ilosanomaa puhelimessa
Heikki ei osannut aavistaakaan seurakuntanuoriin mennessään, kuinka merkittävä asia siitä tulisi hänelle. Heikki kiintyi mukavaan nuoriso-ohjaajaan, Mattiin, joka oli tukena uskossa ja mieheksi kasvamisessa. Matti vakuutti, että Heikki on Jumalan lapsi, josta Jumala huolehtii kuin isä pojastaan.
Rukoustilanteessa elämäni meni filminauhana silmieni edessä ja minulle kirkastui, että Jumala oli ripotellut elämäni varrelle yli puoli tusinaa isähahmoa.
Nuorena aikuisena Heikki syttyi rukoukselle ja evankeliumin eteenpäin viemiselle ollessaan paljon mukana Kansan Raamattuseuran toiminnassa. Mies muistelee lämmöllä aikoja, jolloin nuorisoporukka soitti koko Seinäjoen koteihin kertoakseen evankeliumia ja kiersi ovelta ovelle niissä kodeissa, joissa puhelinta ei ollut. Ihmisiä tuli uskoon, ja paljon pienryhmiä perustettiin. Ensin rukoiltiin, ja sitten lähdettiin liikkeelle.
– Kun joku tottelee ja tekee, mitä Herra kehottaa, sillä voi olla aivan valtava merkitys ihmisten elämässä, Heikki tiivistää silloisen asenteen.
Kansan Raamattuseuran toiminnassa Heikki tutustui myös vaimoonsa Sinikkaan. Myöhemmin pariskunta avioitui ja sai kaksi poikaa, mutta isättömälle Heikille isyys ei osoittautunutkaan aivan luontevaksi.
Neljä rankkaa vuotta
Isyyttään Heikki kuvailee kahdella sanalla: pakenin töihin. Miehellä saattoi olla pahimmillaan kolme eri ammattia samanaikaisesti hoidettavanaan. Päivätyönään Heikki toimi sähköasentajana ja pyöritti illat maatilaa. Lisäksi hän hankki itselleen projektiluontoisia töitä.
Pakkopysähdys tuli, kun perheen esikoinen sairastui yllättäen leukemiaan 13-vuotiaana, ja poikaa hoidettiin paljon Oulussa, 300 kilometrin päässä kotoa. Vanhemmat järjestivät niin, että jompikumpi asui aina vuokra-asunnossa pojan lähellä ja toinen kotona kuopuksen kanssa.
Esikoisen sairastamista kesti neljä rankkaa vuotta, joiden aikana Heikki rukoili jatkuvasti pojan paranemista ja uskoi, että Jumala vielä parantaa hänet. Kaikkein tuskallisinta oli huomata, ettei rukouksiin vastattu toivotulla tavalla.
Kun Hannes-poika oli kuollut, Heikki tajusi avonaisen haudan äärellä, että oli paennut isyyttään töihin.
– Jo oli Herralla keino saada isä rakastamaan poikaansa, Heikki muistelee kipeää hetkeä.
Vuosikymmeniä varastoidut kyyneleet valuivat vihdoin
Isän puute. Siihen tiivistyvät Heikki Jouppilan elämän läpäisseet vaje ja kaipuu. Heikki muistaa tunteneensa asiasta jo lapsena kelpaamattomuutta. Isän lisäksi Heikiltä puuttuivat kaivatut sisarukset, koska poika oli ollut vanhempiensa esikoinen. Kun toiset lapset puhuivat perheistään, Heikki ei osannut mennä mukaan. Yksinäinen poika vietti välitunnit usein itsekseen ja ajatteli, ettei hänestä ole oikein mihinkään. Jälkikäteen hän on nimennyt tunteen häpeäksi.
Uskoontulo ei ollut nopea ihmeratkaisu isän kaipuuseen. Päinvastoin: isättömyys säteili myös Heikin Jumala-kuvaan. Raamatun perusteella hän tiesi, että Jumala on isä, mutta tieto ei yltänyt käytännön tasolle, koska kokemusta isällisestä rakkaudesta ja huolenpidosta ei ollut. Kun vielä Hannes-pojan kuolema jumitti Heikin tunne-elämän pitkäksi aikaa, Jumalan isän rakkauden tajuaminen on osoittautunut elämänmittaiseksi prosessiksi.
Isähahmot korvaamassa isän puutetta
Teini-ikäisenä Heikki koki joskus huonommuutta siitä, ettei hänellä ollut kerrottavanaan voimakasta, koko elämän uusiksi myllertänyttä uskoontulotarinaa. Hän oli ikään kuin liukunut uskoon.
Heikki sai kuitenkin kokea lähes uskoontuloon verrattavan käännekohdan reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin oli tuttaviensa kanssa käymässä Ruotsissa eräässä hengellisessä suurtapahtumassa. Reissulla sattui koskettava tilanne, kun miehet kahvittelivat paikallisten tuttavien luona. Heikki, joka ei osannut juuri ruotsia tai englantia, jäi syrjään keskustelusta. Eräs hengellinen opettaja halusi kuitenkin rukoilla Heikin puolesta.
– Rukoustilanteessa elämäni meni filminauhana silmieni edessä, ja minulle kirkastui, että Jumala oli ripotellut elämäni varrelle yli puoli tusinaa isähahmoa.
Niinpä Heikki tajusi, että alaluokkien uskova miesopettaja, esikuvallinen seurakunnan nuorisotyönohjaaja, leppoisa kirkkoherra, maataloustöitä opettanut setä sekä monet muut luotettavat miehet olivat jokainen pieneltä osaltaan olleet korvaamassa isän puutetta ja osoittamassa Jumalan huolenpitoa.
– Ahdistunut ja vaillejäänyt lapsi minussa sai kokemuksen hyväksynnästä. Ymmärsin, että olen Herralle äärettömän tärkeä ja rakas. Isättömyyden vuoksi en vain ollut osannut ottaa vastaan kaikkea sitä hyvää isähahmoiltani enkä sen puoleen Jumalaltakaan, Heikki harmittelee.
Heikki Jouppila on ymmärtänyt, että taivaallisen isän syli on auki ja hänen kätensä on ojennettu sitä varten, että hän odottaa meitä.
– Saat mennä hänen syliinsä, kokea taivaallisen rakkauden ja hyväksynnän. Hän haluaa kuunnella sinua ja ottaa kaikki esteet välistä pois, Heikki rohkaisee.
”Herra on luonut meille tunteet”
Tunne-elämän eheytymisprosessi on kuitenkin jatkunut vielä Ruotsissa tapahtuneen rukoustilanteen jälkeenkin. Vasta viime syksynä Heikki vuodatti pitkään varastoimiaan kyyneliä. Isättömyyden suru ei ollut aiemmin purkautunut itkuna.
Eräänä loppusyksyn pyhänä Heikki istui muhkeassa nahkanojatuolissaan katsomassa television nojatuolikirkkoa. Jumalanpalveluksen aikana muutamat läheisensä menettäneet ihmiset jakoivat kokemuksensa ohjelmassa. Kertomukset kävivät suoraan kohti, ja Heikin suru alkoi purkautua vuolaiden kyyneleiden kautta.
– Sain vihdoinkin oikeasti itkeä isääni, vuosikymmenten itkemättömät itkut.
Tunteensa vaientamaan oppinut Heikki ymmärsi, että Jumala on tarkoittanut itkun helpottamaan pahaa oloa. Se oli puhdistavaa ja helpottavaa.
– Meidän ei tarvitse kantaa kipeitä tunteitamme väkisin. Saatamme raahata painavaa, maahan asti ulottuvaa kivireppua selässämme hautaan asti, mutta Jumala ei ole tarkoittanut sitä niin. Herra on luonut meille tunteet, eikä niitä tarvitse piilotella.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Katso myös alla olevalta videolta, miksi psykoterapetti, kirjailija Saara Kinnunen lukee Uutta Tietä.