Jos Suomi kohtaisi todellisen kriisin, kuinka valmiita olisimme?
– Helena Immonen liikkuu vapaa-ajallaan luonnossa ja käy kuntosalilla. Hänen kotinsa lähistöllä oleva Espoon keskuspuisto on tullut rakkaaksi. Kuva: Matti Korhonen
Ruotsi hakee NATO-jäsenyyttä. Pian tämän jälkeen tunnustuksettomat joukot valtaavat Gotlannin sotilastukikohdat. Ruotsi pyytää suomalaisia joukkoja avuksi Gotlannin takaisinvaltaamiseen. Reserviläinen Joni Koivu, jonka tyttöystävä Meri on viimeisillään raskaana, saa myös kutsun lähteä taistelemaan Gotlantiin. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua pahimmassa Suomen kohtaamassa kriisissä sitten jatkosodan.
Näistä asetelmista alkaa esikoiskirjailija Helena Immosen syksyllä julkaistu trilleri Operaatio Punainen kettu (CrimeTime). Immonen yhdistää taistelukohtauksiin ja poliittisen päätöksenteon kuvauksiin kotirintaman, perheiden näkökulman. Se haastaa pohtimaan, mitä sota tarkoittaa, jos kotona on huolehdittavana vastasyntynyt tai päiväkoti-ikäinen.
– Halusin kirjoittaa hyvän trillerin. Mutta tärkein näkökulma kirjassani on ihmisnäkökulma. Luin useita muita trillereitä, joissa on kriisi tai hybridivaikuttamista. Niistä puuttui mielestäni tavallisen ihmisen näkökulma. Halusin kertoa tämän kertomuksen tavallisten reserviläisten kautta. Emme me voi ottaa sodasta irti tavallisia ihmisiä ja elementtejä, Immonen pohtii.
Kahden pienen lapsen äitinä ja itsekin reserviläisenä trillerin aihepiiri on Immoselle hyvin läheinen. Hän aloitti kirjoittamaan romaania kesällä 2018. Seuraavana vuonna heidän perheeseensä syntyi toinen lapsi.
– Esikoisemme oli päiväkodissa, ja toinen nukkui neljän tunnin päiväunia, joten käytin nuo hetket kirjoittamiseen.
”Koin, että asevelvollisuus on myös minun velvollisuuteni”
Helena Immonen on haaveillut kirjailijan ammatista kuusivuotiaasta asti.
– Äitini on ollut kirjastossa töissä, ja olen pienestä asti kasvanut siihen, että meillä luetaan paljon. Kirjat ovat olleet minulle portteja seikkailuihin. Niiden kautta voi päästä uskomattomiin maailmoihin. Harjoittelin jo pienenä kirjoittamaan omia tarinoita.
Helena oli kymmenvuotias, kun naisten asepalvelus tuli mahdolliseksi. Jo tuolloin hän päätti, että suorittaisi itsekin asepalveluksen.
– Se oli minulle itsestään selvä asia. Halusin osallistua isänmaan puolustukseen. Meillä Suomessahan kaikki ovat maanpuolustusvelvollisia, mutta vain miehet ovat asevelvollisia. Koin kuitenkin, että asevelvollisuus on myös minun velvollisuuteni. Olen aina ollut itsenäinen ja päämäärätietoinen luonne. Minulla on ollut aina oma näkemys, ja teen juuri niin. Vanhempani olivat myös päätökseni suhteen kannustavia.
Olemme kyllä varautuneet kyberhyökkäyksiin tai siihen, kuinka toimitaan, jos sähköt menevät poikki. Mutta miten paljon me mietimme, millainen psykologinen vaikutus näillä on ihmisiin ja heidän toimintakykyynsä?
Naisten kohtaamasta vähättelystä ja seksuaalisesta häirinnästä armeijassa nousi laaja keskustelu syksyllä 2018. Tuo keskustelu jätti jälkensä myös Immosen romaaniin, vaikka hän ei itse olekaan henkilökohtaisesti joutunut kokemaan häirintää. Operaatio Punaisessa ketussakin yksi päähenkilöistä, luutnantti Riina Koivu, saa kohdata ennakkoasenteita.
Helena Immoselle Puolustusvoimista löytyi lopulta myös työpaikka. Hän on työskennellyt vuodesta 2013 alkaen Pääesikunnan viestintäosastolla. Faktapohjaa sotakuvauksiin ja Puolustusvoimien toimintaan löytyi siis luonnostaan. Rajanvetoa sen välillä, mitä voi paljastaa ja mitä ei, hän joutui käymään koko ajan.
– Tietysti olen kirjaa varten tarkistanut faktoja. Kaikki tieto perustuu julkisiin tietolähteisiin. Olen lukenut julkisia turvallisuuspoliittisia analyysejä, ja kaikki romaanini paljastamat asiat pitäisi löytyä niistä. Kirjani ei käynyt virallista tarkistusta Puolustusvoimissa, mutta minulla on ollut sieltä asiantuntijoita, jotka lukivat käsikirjoituksen ennalta.
Koronakriisistä voitaisiin ottaa oppia myös muihin kriiseihin
Operaatio Punainen kettu herättelee pohtimaan, kuinka hyvin Suomi on valmistautunut ottamaan vastaan kansallisen katastrofin, on se sitten sotilaallinen tai muunlainen.
– Suhtaudun aika optimistisesti Puolustusvoimien kykyyn toimia kriisitilanteessa. Jos taas kriisi pitkittyy ja mennään täysimittaiseen sotaan, en tiedä, pystyykö kukaan vastaamaan, mikä on lopputulos, Helena Immonen sanoo.
Avainkysymys on kuitenkin se, miten mukavaan elämään tottuneet tavalliset suomalaiset kestäisivät epävarmuutta ja epämukavia olosuhteita.
– Nyt koronakriisin aikana voidaan nähdä, miten kriisi vaikuttaa ihmisten jaksamiseen, terveyteen ja mielenterveyteen. Mutta mitä jos kävisi kuten Italiassa, että sairaalat olisivat täynnä ja ihmiset käännytetään sairaalan ovelta? Tai jos sähköt ja vedenjakelu eivät toimisi? Toivon, että koronakriisiä voitaisiin tutkia ja siitä voitaisiin ottaa oppia myös muunlaisiin kriiseihin.
Immonen pitää myös Vastaamon tietomurtotapausta herättelevänä kriisinä, jolla on laajat psykologiset vaikutukset ihmisiin.
– Olemme kyllä varautuneet kyberhyökkäyksiin tai siihen, kuinka toimitaan, jos sähköt menevät poikki. Mutta miten paljon me mietimme, millainen psykologinen vaikutus näillä on ihmisiin ja heidän toimintakykyynsä?
Pandemian puhjettua keväällä internetissä levisi sananparsi: ”Isovanhempamme joutuivat sotaan, sinua pyydetään istumaan sohvalla – sinä pystyt siihen!” Kaikki eivät ole pystyneet.
– Pystyn naurahtamaan tuolle vertaukselle, mutta en halua vähätellä ihmisten kokemusta, sillä on aina subjektiivista, minkä asian koet ahdistavana tai vaikeana. Meidän pitäisi auttaa ihmisiä hankkimaan työkaluja, joilla he käsittelevät näitä kokemuksia ja pääsevät niiden yli.
Matkustelu avasi silmät näkemään suomalaisuuden hyvät puolet
Armeijan jälkeen Helena Immonen opiskeli journalismia, ja lähti sen jälkeen maailmalle: Yhdysvallat, Hollanti, Väli-Amerikan maat, Egypti ja Lähi-itä tulivat tutuiksi toimittajan töissä ja kielen opiskelun parissa. Tämä kierros avasi hänen silmiään arvostamaan itsenäistä Suomea ja pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
– Olen nähnyt, kuinka marginaalissa me elämme täällä Pohjoismaissa. On todella arvokasta, että meillä on itsenäinen valtio, joka on kalliilla hinnalla maksettu.
– Arvostan suomalaista yhteiskuntaa äärettömästi. Suomalaisessa yhteiskunnassa lasten ja naisten oikeudet ovat sata kertaa paremmalla mallilla kuin suurimassa osassa maailman maita. Tällä hetkelläkin maailmassa on kulttuureita ja yhteiskuntia, joissa lapsilla ei ole oikeuksia eikä siellä ajatella, että lasta pitäisi kohdella rakastavasti ja kehittävästi. Totta kai meilläkin on ongelmia, mutta yhteiskuntamme on maapallon mittakaavassa aivan poikkeuksellinen.
Helena Immosen rukous on, että kaikki lapset voisivat elää yhtä hyvää elämää kuin Suomessa.
– Tiedostan sen, että Suomessakin on ihmisiä, jotka kärsivät. Mutta vasta kun palasin Suomeen, olen oppinut näkemään suomalaisuuden hyvät puolet.
Helena Immonen, 34
- Kotoisin Haapajärveltä, asuu Espoossa.
- Alempi tutkinto journalismista ja ylempi viestinnästä Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta
- Työskentelee Puolustusvoimien viestinnässä.
- Perheeseen kuuluvat aviomies sekä yksi- ja kolmevuotiaat lapset.
- Harrastuksena ruoanlaitto, kuntosali, juoksu ja ulkoilu.
- Esikoiskirja Operaatio Punainen kettu julkaistiin syksyllä 2020. Kirjasta on tilattu jo kolmas painos. Ensi keväänä häneltä ilmestyy lastenkirja Näkymätön Milanna.
”Usko on se pohja, jonka päälle kaikki elämässäni rakentuu”
Helena Immonen syntyi kristittyyn pohjoispohjalaiseen perheeseen, ja usko tuli tutuksi jo lapsena. Jokaisen on kuitenkin kuljettava oma kristityn tiensä. Immoselle se tarkoitti murrosvaihetta, jossa hän opetteli kasvamaan irti muiden luomista odotuksista.
– Uskonnollinen ympäristöni oli aiemmin suorittamiskeskeistä, ja siinä oli tarkat ajatukset siitä, millainen on hyvä kristitty. Pääpointti on kuitenkin oppia tuntemaan, kuka Jumala on.
Kristittynä olemisen ydin on suhde Jumalaan ja Jeesukseen.
– Koko meidän elämämme on matka, jossa me opimme häntä tuntemaan. Tuntemisen ja kasvun myötä Jumala voi kyllä tuoda paljon muita elementtejä, ja me voimme muuttua. Mutta katseen ei pidä olla itsessä, vaan Jumalassa.
Helena Immoselle rukous on keskeinen tapa opetella tuntemaan Jumalaa paremmin.
– Joskus lapsena ajattelin, että rukous on sitä, että sille on otettu erillinen aika ja erillinen tila. Nykyään rukous on minulle melkein kuin jatkuvaa hengittämistä. Se on juttelemista Jumalalle niin kuin toiselle ihmiselle puhutaan.
Immonen ei halua profiloitua hengellisen kirjallisuuden kirjoittajaksi, muttei toisaalta piilottelekaan uskon näkökulmaa.
– Usko on se pohja, jonka päälle kaikki elämässäni rakentuu. Haluan kirjoittaa kaunokirjallisuutta laajalle yleisölle. Kirjassani Jumala on läsnä kenttärovastin kautta. Mutta olen kirjoittanut kirjan sellaiseksi, että hengellisyys ei hyppää sieltä silmille, vaan on luonteva osa tarinaa. Tällainen kirja voi auttaa huomaamaan, että hengellisyys ja usko ovat osa ainakin joidenkin ihmisten elämää.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: