Pitäisikö kirkon kysyä yhteisönrakentajilta neuvoa?

Juuri julkaistu evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus on kansankirkkoon uskoville karua luettavaa. Kirkon jäsenmäärä laskee kaikissa hiippakunnissa. Erityisesti nuoret miehet ja naiset vieraantuvat kirkosta ennätystahtiin. Ratkaiseva viidenkymmenen prosentin raja on jo alitettu monessa kansanryhmässä.

Tämä nostattaa tietysti kysymyksiä. Miksi ihmiset jättävät kirkon ja miten heidät saisi pysymään siinä? Näiden kysymysten takana on kuitenkin paljon ratkaisevampia kysymyksiä. Ei kirkon – varsinkaan liberalisoituneen ja maallistuneen kansankirkon – jäsenyys ole koskaan itsessään pelastanut ketään. Pelastukseen vaaditaan usko Herraan Jeesukseen. Kaikkein merkittävimmät kysymykset ovat siis nämä: mikä synnyttää uskon Jeesukseen ja mikä saa ihmiset luopumaan uskosta?

Oivaltavassa blogikirjoituksessaan seurakuntalainen.fi-sivustolla Suomen teologisen instituutin johtaja Santeri Marjokorpi analysoi nelivuotiskertomusta ja kirkon tilannetta terävästi. Hän kirjoittaa: ”Suurimmat syyt kirkosta eroamisiin liittyvät siis suoraan kirkon ydinsanomaan, ydintehtävään ja hengellisyyteen. Yksinkertaistettuna ne ihmiset eroavat kirkosta, jotka eivät usko Jumalaan, jotka eivät ole uskonnollisia ja joille kirkko on täysin merkityksetön. Suurta kirkosta eroamisten jatkuvaa virtaa ei voi pysäyttää, ellei puututa sen juurisyihin eli siihen, että ei uskota kirkon perusviestiin ja hengelliseen sanomaan. Kirkon tulisi siis panostaa entistä enemmän ihmisten evankeliointiin, uskon opettamiseen ja hengelliseen julistukseen.” Marjokorven mainitsemat lääkkeet ovat kuitenkin juuri niitä asioita, joissa kirkossa ollaan tällä hetkellä heikoilla. Kirkolla, ja itse asiassa kaikilla kristityillä, on edessään kova työsarka.

Ei kirkon – varsinkaan liberalisoituneen ja maallistuneen kansankirkon – jäsenyys ole koskaan itsessään pelastanut ketään.

Edesmennyt suomalainen evankelista Kalevi Lehtinen vertasi aikoinaan uskosta luopuneen eurooppalaisen tavoittamista evankeliumilla sellaisen ihmisen tavoittamiseen, joka ei ole koskaan kuullut mitään Jeesuksesta. Hänen mielestään eurooppalaisen evankelioiminen vertautuu siihen, että yritetään lämmittää jonkun suhdetta tämän entiseen ystävään. Sitä vastoin sellaisen ihmisen evankelioiminen, joka ei ole koskaan kuullutkaan Jeesuksesta, vertautuu siihen, että yritetään esitellä joku täysin uudelle potentiaaliselle ystävälle. Ensimmäisessä tapauksessa täytyy ensin voittaa joukko ennakkoasenteita ja pettymyksiä, ennen kuin suhdetta voidaan alkaa lämmitellä uudestaan.

Tässä radikaali ehdotus: Mitä jos kirkossa kysyttäisiin neuvoa niiltä, jotka juuri tämän ajan keskellä ovat onnistuneet rakentamaan toimivia kristillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä? Ongelma kirkon kannalta on se, että se on useasti kohdellut juuri tällaisia uusia ryhmiä torjuvasti. Esimerkiksi Suomen lähetyshiippakunnassa (Luther-säätiössä) kansankirkon viroistaan erottamat papit, yhdessä uusien nuorten pappien kanssa, ovat muutamassa vuosikymmenessä rakentaneet Lapista Turkuun ulottuvan 44 uuden jumalanpalvelusyhteisön verkoston. Se kasvaa edelleen, ja sillä on jo omaa lapsi- ja nuorisotyötä sekä orastavaa lähetystyötä. Lähetyshiippakunnalla on myös kansainväliset yhteydet muihin luterilaisiin kirkkoihin.

Myös herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjä on syntynyt kymmeniä eri puolille Suomea. Osaan niistä kirkko on kuitenkin kohdistanut, ellei suoranaista vastustusta, ainakin hyvin varauksellista asennetta. Erilaisia yhteisönrakentajia, kirkon sisällä ja ulkopuolella, kannattaisi kuunnella, koska niin kuin Santeri Marjokorpi toteaa: ”Tulevaisuudessa ohuesti ja tavan vuoksi kirkkoon sitoutunut kulttuurikristillisyys loppuu ja kirkkoon jäävät vain uskontoa merkityksellisenä pitävä ja kirkon hengellisen viestin tosissaan ottava väki.”

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: