Tunteita ja tuoksuja

VARTTUNEEMPI sanankuulija opasti taannoin, ettei hengellisiin opetuksiin ja seurakuntaelämään kuulu liiallinen kevytmielisyys ja ilakointi. Etenkin vakavina aikoina olisi hyvä pysytellä vakavana, asiallisena ja virallisena. Tällaiseen hengelliseen perinteeseen onkin hyviä roolimalleja sekä läheltä että kauempaa. Läheisempää mallia edustaa kirjailija Tuomas Kyrön nerokas luomus. Kyrön Mielensäpahoittaja ihailee yli kaiken uutistenlukija Arvi Lindiä. Kaikenlainen ilakointi ja viihtyminen on Mielensäpahoittajalle turhanaikaista huumorimusiikkia. Kyllä ei ihmistä ole nauramaan luotu, hiljaa istuminen keittiön pöydän ääressä on parempi.

SYVEMMÄT JUURET liikojen tunteiden ja iloisuuden välttelemiseen löytyvät pakanuudesta. Antiikin filosofikouluissa oltiin yhtä mieltä siitä, että ihmisen vaihtuvat tunnetilat ovat haitaksi ja häiriöksi tyynen harkinnan käytölle ja järkevän informaation hankkimiselle. Jotkut filosofit ohjeistivat, että tunteet voisi valjastaa järjen käyttövoimaksi, toiset taas edustivat jyrkempää kantaa: tunteet on hyvä kitkeä hyveellisestä elämästä kokonaan kuin rikkaruohot. Karvalakki päähän siis ja tyyntä apatiaa harjoittamaan!

VANHASSA KRISTINUSKOSSA tunnettiin pakanoiden opit ja tunneteoriat. Ne aiheuttivat lievää epämukavuutta Raamattunsa tuntevissa kristityissä opettajissa, sillä Jumala itse näytti sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa olevan vimmaisen kiihkeästi tunteva persoona. Jumala kuvataan Vanhassa testamentissa tulisieluiseksi ja palavan rakkauden vallassa toimivaksi prinssiksi. Uuden testamentin Jeesus taas itkee ja suuttuu ja rakastaa – stoalainen viisas hän ei ainakaan ole.

VOI OLLA, että jossain maailmalla liika tunteilu ja tyhjännaureskelu saattaa olla seurakuntaelämän vitsaus. Väitän, että puisevan pietistisessä Suomen Siionissa riskit ovat aivan toiset. Kuvittelemme, että hurskauden ja syvällisyyden aidoimmat tuntomerkit ovat jäykistely, apaattisuus ja tiukka totisuus. Sepä on silkkaa pakanismia, se.

MARTTI LUTHERILLE alakuloisuus ja totisuus olivat teologisia kysymyksiä. Luther näyttää kärsineen toistuvista apeuden ja depression hetkistä ja niinpä hän opasti säännöllisesti illallisvieraitaan, että synkistely ja iloisuuden kavahtaminen eivät ole Jumalasta, vaan Perkeleestä. Lutherin mukaan Perkele on alakuloisuuden ja epätoivon henki ja haluaa, että ihmiset vetäytyvät yksinäisyyteen harmaiden ajatustensa kanssa. Tällaisen mielipahan Perkeleen vastustamiseen oli oivat lääkkeet Wittenbergin tohtorilla: toisten ihmisten seura, hyvä ruoka ja juoma, ja musiikki.

Terapiamuodot ovat huomattavan nonkognitiivisia. Toisin sanoen, Luther ei kehota karkottamaan harmaan ja totisen informaation demoneita toisenlaisilla totisilla ajatuksilla vaan Jumalan yksinkertaisilla luomislahjoilla.

Vakavina ja huolestuttavina aikoina kristityn tuntomerkkejä ovat siis – iloinen hymy ja kevyt mieli.

Kirjoittaja on Turun Lutherin kirkon pastori.