”Vihaan ja rakastan uskovaisten musiikkia”

Vihaan ja rakastan uskovaisten musiikkia. Yhtäältä vihaan. Kun ajan vanhalla skodallani töihin, avaan satunnaisesti radion ja kanavahaku kompastuu johonkin kristilliseen radiokanavaan. Esteettinen kuulokuva on ikävä kyllä aina samankaltainen, imelä ja lässyttävä, avoimen suostutteleva radioääni käärii vastentahtoisen kuulijan ympärille halpatuontiylkkää. Hengellinen hissimusiikki valuu kaiuttimista kaamoksen kylmentämään autooni. Suomenkieliset lyriikat vonkuvat maireista uskonnollisista tunteista. Värähdän ja laitan Metallican soimaan.

Toisaalta rakastan. Adventtiaika pimenee ja sankka hämärä puristaa rintakehää. Avaan taas radion, jossa Risto Nordell esittelee ohjelmassaan maailman parasta musiikkia esimodernilta ajalta, satunnaisena vieraanaan vaikkapa erinomaisesti virsiä tunteva Hannu Taanila. Nordellin tyyli on avoimen innostunut, mutta hän viljelee myös välillä suolaista ironiaa. Lumoudun kuuntelemaan keskiaikaisia tai sitäkin vanhempia hymnejä Jeesus-lapsesta, tosi Auringosta, joka on syntynyt kuoleman ja pimeän maailmaan, hauraaksi Pelastajaksi, murretuksi Kuninkaaksi. Pimeys hellittää ja ­näen taas hetken, minne olen matkalla. Värähdän, ja väännän Schützin kovemmalle.

Viikot ennen joulua ovat vanhastaan olleet adventtipaaston aikaa. Paasto tarkoittaa odotusta, ja odotus taas tarkoittaa ajatusten, toivon ja kaipauksen siirtymistä omista kokemuksista ja omista tunteista kohta saapuvaan Jumalan Poikaan, Ihmeelliseen Neuvonantajaan ja Rauhanruhtinaaseen. Ero esimodernin ja jälkimodernin uskovaisten musiikissa onkin tässä. Siinä missä tämän ajan kristityt ovat lumoutuneita omista sisäisistä tapahtumistaan Ziisuksen seurassa, myöhäisen antiikin ja keskiajan lauluissa ihmissydän tunteineen on taka-alalla, statistina jossain aasien ja härkien peräpäässä. Keskellä, valossa, paimenten ja maagien edessä lepää nöyrä Viisaus, Jumala meidän keskellämme.

Kaamoksen kurimuksessa vanhat keskiaikaiset joulun hymnit opettavat, että Jeesus-lapsi ei myöskään voita sydämiä niin, että hän ajaisi seuraajansa tukkanuottasille ja hammasten kiristykseen. Harva kääntyy kristityksi, kun pääsee vakuuttumaan siitä, miten koulun joulujuhlat kantavat suomalaiskansallisia traditioita, tai hoksaa kuinka kristittyjen seksuaalietiikan argumentit ovat ylivertaisia.

Entä jos kiukustumisten ja kärvistelyn sijaan alkaisimmekin vain laulaa, niitä vanhoja uskovaisten lauluja Iisain ruusun juuresta? Jospa sallisimme valon loistaa pimeässä, ja antaisimme iankaikkisen Jumalan ihmisrakkauden eli filantropian (Johannes Krysostomos) voittaa puolelleen hänen vihollisiaan, joihin me kaikki joskus kuuluimme.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien tästä. Katso alla olevasta videosta, mikä on saanut psykoterapeutti Saara Kinnusen tilaamaan lehteä 50 vuoden ajan.