Kaikki ristiriidat eivät ole teologisia

Kansanlähetyksenlähetysjohtaja Mika Tuovinen puhui viikko sitten vastuunkantajapäivillä Kansanlähetysopistolla yhteyden merkityksestä ja tärkeydestä. Hän valaisi erilaisia ristiriitoja, joita voi syntyä kristittyjen välillä, neljällä vierasperäisellä sanalla: adiafora, skisma, heresia ja apostasia.

Adiaforalla tarkoitetaan ehdonvallan asioita, joita kristillisen uskonopin kannalta ei pidetä ehdottomina. Kristityt voivat olla niistä vapaasti eri mieltä. Niiden ei tarvitse rikkoa kristittyjen yhteyttä. Skisma tarkoittaa varsinaisesti ristiriitaa kristikunnan sisällä. Heresia tarkoittaa harhaoppia eli opetusta, joka on ristiriidassa Raamatun ja klassisen kristillisen opin kanssa. Se on aina vakava asia, joka rikkoo kristittyjen yhteyden. Sen tulisikin rikkoa, koska kristittyjen velvollisuus on pysyä Raamatun mukaisessa opetuksessa. Apostasia tarkoittaa luopumusta kristillisestä uskosta. Tällöin henkilö on vienyt harhaopin, tai opit, niin pitkälle, ettei hänen voida enää katsoa edustavan kristinuskoa. Hän on siirtynyt kristinuskon ulkopuolelle.

Vaikka rajanveto joskus voi olla työlästä, Tuovisen käyttämä nelijako on hyödyllinen, kun miettii mistä jossakin tietyssä kristittyjen välisessä ristiriidassa lopulta on kysymys.

MAINITTUJEN ERILAISTEN ristiriitojen lisäksi Tuovinen mainitsi vielä yhden: henkilöristiriidat. Joskus kristittyjen välisissä ristiriidoissa voi olla kysymys yksinkertaisesti erilaisten persoonien välisistä jännitteistä. Ihmisillä voi olla niin kuin nykyään on tapana sanoa, ”erilaiset kemiat”.

Henkilöristiriidat voidaan joskus myös verhota harhaoppisyytteeseen. Se on tietysti epärehellistä. Yhtä epärehellistä on kuitenkin verhota selkeä harhaoppi pelkäksi ehdonvallan asiaksi. Väärin toimitaan, kun kristittyjen keskuuteen tuodaan selvää harhaoppia ja vaaditaan kaikkia mukautumaan uuteen opetukseen. Sen jälkeen niitä, jotka eivät mukaudu, syytetään kristittyjen yhteyden rikkomisesta. Todellisuudessa hajaannuksen aikaansaivat ne, jotka toivat harhaoppia kristittyjen keskuuteen. Tästä ongelmasta puhutaan jo Uudessa testamentissa.

EDELLÄ MAINITTUJEN erityyppisten ristiriitojen kanssa voimme itse kukin katsoa peiliin. Onko tämä ristiriita pelkkä ehdonvallan asia? Pitäisikö minun vain pitää oma mielipiteeni ja antaa muille sama vapaus? Vai onko tässä kyseessä henkilöristiriita, joka saa minut tahallaan tulkitsemaan toisen mielipiteet pahemmiksi harhaopeiksi kuin ne todellisuudessa ovat? Vai onko todella niin, että tässä on kysymyksessä aito harhaoppi? Vaatisiko rehellisyys minua itseäni tai keskustelukumppania tunnustamaan, että en enää halua uskoa sitä mitä Raamattu tästä asiasta opettaa?

Kiistojen keskellä, tunteiden kuumetessa, voi olla vaikeaa nähdä selkeitä eroja. Joskus vasta historian valossa kykenee näkemään selkeästi, mistä oli kysymys. Taustalla voivat vaikuttaa myös syvät ristiriidat itse peruslähtökohdissa. Jotkut eivät usko, että uskonasioissa on olemassa mitään sellaista Jumalan ilmoitussanaa, jonka mukaan meidän pitäisi uskomme mukauttaa, ja kysymys on vain pelkistä mielipiteistä. Silloin kukaan ei voi enää tietää, mikä uskonopissa lopulta on totta. Toiset näkevät, että meillä on Jumalan selkeät sanat Raamatussa. Niiden mukaan olemme velvoitetut ojentautumaan ja niiden mukaan meidät kerran arvioidaan.