”Kirkkomme ei ole Pohjois-Korea”

Piispa Häkkinen toteaa, ettei pidä ihanteena sellaista ”yksiniittistä” kirkkoa, jossa olisi vain yksi ajattelutapa sallittu. Mittatikkuina hän pitää kirkon tunnustusta ja yhteisiä päätöksiä.

– Kirkkomme ei ole mikään Pohjois-Korea, jossa sallitaan vain yksi mielipide. Toivon kaikkien muistavan vanhan kristittyjen viisauden: ”Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta.” Meidän tulee muistaa Raamatun ohjeet toinen toisensa kunnioittamisesta ja arvostamisesta, Häkkinen sanoo.

Hän kertoo pettyneensä kristittyihin joka laidalla, kun nämä ovat käyttäytyneet epäkunnioittavasti toisiaan kohtaan.

Häkkinen selvittää, että uskon ydinkysymyksissä tarvitaan suurta yksimielisyyttä. Näitä ovat esimerkiksi kysymys Jeesuksesta ja pelastuksesta. Mutta kun tullaan yhteiskunnallisiin asioihin, ei kirkossa ole sen suurempaa viisautta kuin muualla.

Mihin suuntaan kirkko on menossa eri näkemysten tiimellyksessä?

– On syytä palauttaa mieleen historiaa ja realismia. Kirkko ei ole ollut koskaan monoliitti, jossa ei olisi ollut eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Se paljastuu jo Uutta testamenttia lukiessa.

– Hajanaisuuden, mikä kirkossa on, pitäisi pakottaa etsimään yhteyttä entistä määrätietoisemmin. Piispojen yhteysteesejä on kritisoitu teologisesta ohuudesta, ja ihan oikeutetusti, mutta niiden tarkoituksena oli viestittää, että voisimme kunnioittaa toisiamme tässä kirkossa, Häkkinen kertoo.

Virkakysymys keskusteltava uudelleen
Miksi kirkko ja piispat ovat olleet varsin tiukkoja niiden suuntaan, jotka eivät teologisista syistä hyväksy naispappeutta, kun taas kirkon opista poikkeavat peukuttajat ja sellaiset papit, joiden saarnat liittyvät höllästi luterilaiseen oppiin, saavat jatkaa työtään?

– Ensiksikin toivoisin, että piispoja ei niputettaisi yhteen. Kukin piispa vastaa omista toimistaan ja hiippakunnastaan. Olen huomannut, että kirkko on jakautunut monissa asioissa kahtia. Se mikä on todellisuutta joissakin suurissa kaupungeissa, on aivan muuta maaseudulla. Haluan alleviivata, että kirkossamme tarvitaan herätysliikkeitä ja järjestöjä. Missään tapauksessa en halua ajaa tällaista joukkoa pois, vaan olen halunnut raivata myös tilaa niille, jotka ajattelevat esimerkiksi virkakysymyksessä perinteisellä tavalla, hän toteaa.

Häkkinen kertoo saaneensa eniten palautetta kirjansa kappaleesta sivulta 56, jossa hän toteaa: ”Kirkkona emme ole kyenneet hoitamaan virkakysymystä tyydyttävällä tavalla. Pappisvirka on kirkossamme avattu naisille jo yli neljännesvuosista sitten, mutta asia hiertää yhä. Ongelma ei ratkea kieltämällä eikä kurinpitotoimin. Kirkossa on oltava tilaa virkakysymyksessä eri tavalla ajatteleville. Uskon, että yhteisellä tahdolla olisi löydettävissä kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Siksi olisi käynnistettävä tätä koskeva keskustelu.”

– Kirkon tilanne on nyt toinen kuin naispappeutta hyväksyttäessä. Meillä on uusi sukupolvi. Siksi minusta olisi hyvä avata laajempi keskustelu myös herätysliikkeitten kanssa. En haluaisi luovuttaa. Se olisi vastoin virkaani, jonka keskeinen tehtävä on yhteyden vaaliminen. Kirkkona emme ole pystyneet hoitamaan virkakysymystä rakentavalla tavalla ja sen seurauksena ollaan ajauduttu tähän tilanteeseen.

Toivoisin, että esimerkiksi Lähetyshiippakunnan kanssa voisi jotain valoa löytyä. Tosin Lähetyshiippakunta on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa on vaikea etsiä myönteistä ratkaisua, kun se on käytännössä perustanut kirkon kirkkoon. Kun näin ankarasti sanon, katson samalla myös itse peiliin. Emme ole pystyneet hoitamaan tätä asiaa hyvin, Häkkinen myöntää.

Jotkut Suomen ev.lut. kirkon papit, jotka ovat toimittaneet messuja Lähetyshiippakunnassa tai ovat sen palveluksessa, ovat saaneet tuomiokapituleiltaan ”erokirjeet”. Mitä tämä tarkoittaa?

– Tilanne on skitsofreeninen. Lähetyshiippakunnalla on piispa, jonka alaisuudessa tällainen pappi toimii ja samalla hän on meidän kirkkomme piispan alaisuudessa. Näin ei voi olla. Ei käy päinsä, että on kahden piispan kaitsennassa, Häkkinen toteaa.

Häkkisen mielestä kirkon johdon pitäisi käynnistää keskustelua virkateologiasta ja kirkon ja herätysliikkeitten suhteesta laajemminkin.

– Pinnan alla olen tunnistanut, että moni kantaa kipua tässä asiassa. Se on ollut minulle merkki, että tähän tilanteeseen ei pitäisi tyytyä. Meillä ei ole päätetty harhaopiksi perinteistä virkakäsitystä. Meillä pitäisi olla kypsyyttä ja tilaa niin että voisimme elää samassa kirkossa sovussa toistemme kanssa.

Seurakuntalainen ei ole asiakas
Seppo Häkkinen muistuttaa, että seurakunta ei ole uskonnollisia palveluja tuottava organisaatio vaan hengellinen yhteisö, jonka ydin on jumalanpalvelus.

– Särähtää korvaan, jos seurakunnassa puhutaan asiakkaista, joita palvellaan. Seurakuntalainen on enemmän. Hän on osallinen seurakuntaelämästä ja Jumalan pelastavista teoista, mutta samalla vastuussa siitä yhteisöstä, johon kuuluu.

Piispa kertoo itse olevansa seurakunnan poikakerhon kasvatti.

– Isä oli seurakunnan diakoni ja olen asunut ja kasvanut kirkossa. Herätysliiketaustaa minulla ei ole. Ajattelen kuitenkin, että herätysliikkeet tarjoavat monille riittävän pienen ja hyvän hengellisen yhteisön. Herätysliikkeitä tarvitaan kirkossamme. Sekin on hyvä, että niiden hengelliset painotukset ovat erilaisia, koska me ihmiset olemme muutenkin erilaisia.

Hän ei pidä pahana herätysliikkeitten kriittisyyttä kirkkoa kohtaan, mutta toivoisi kuuntelevaa mieltä niiltäkin.

– Tällainen neljän miljoonan yhteisö tarvitsee asiallista kritiikkiä. Minun on vaikea nähdä vastakkainasettelua kirkon ja herätysliikkeiden välillä. Ne ovat osa kirkkoa. Toivoisin, että herätysliikkeissä osattaisiin ottaa vastaan myös sitä hyvää, mitä kirkosta ja kirkon johdon taholta haluttaisiin välittää. Ajattelen, että esimerkiksi paljon esillä ollut vanhoillislestadiolainen herätysliike hyötyisi vuoropuhelusta kirkon johdon kanssa.

– Suomalainen yhteiskunta tarvitsee kristillistä kirkkoa. Kirkko on Suomen suurin yhteisö, sillä on yli neljä miljoonaa jäsentä. Mutta samalla on muistettava, että meillä on miljoona sellaista, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tässä on lähetystehtävä. Meidän tehtävämme on julistaa evankeliumia siellä, missä Kristusta ei vielä tai ei enää tunneta.

Kestävät elämän eväät tulevat Jumalalta

”Kun sota syttyi marraskuun 30. päivä 1939 neuvostoarmeijan hyökätessä Suomeen, se merkitsi vuosien henkiinjäämistaistelua pienelle kansakunnalle. Suomi kesti niin talvisodan, jatkosodan kuin Lapin sodankin koettelemukset sekä sotienjälkeisen raskaan jälleenrakennusajan sotakorvauksineen ja alueluovutuksineen.

Kysymykseni on, mitkä olivat ne elämän arvot, joiden varassa kansamme kesti? Mitkä ovat sellaisia kestäviä elämän eväitä, jotka ovat auttaneet vaikeina aikoina ja jotka auttavat meitä nykyhetkessä ja myös tulevaisuudessa?

Psalmi 78 avaa tähän kysymykseen tärkeän näköalan:
”Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen, jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedeskin syntyvät ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen. Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään.” (Ps.78:4–7)

Psalmi korostaa sitä, miten tärkeää on nuoren sukupolven saada kuulla menneen historian opetuksia, jotta se osaisi ottaa niistä oppia.

Tässä menneisyyden siirtämisessä oli kaksi kohtaa. Toisaalta oli tärkeää tuntea kansan vaiheet, sen historia. Mutta se ei pelkästään riittänyt. Tarvittiin myös taju siitä, miten kaikkivaltias Jumala oli kansaa johtanut ja valmistanut kaikille kansoille pelastuksen. Yksinkertaisesti oli kyse siitä, että nousevaan sukupolveen piti juurruttaa rakkaus omaan kansaan, isänmaahan, rakkaus heikompien auttamiseen sekä rakkaus Jumalaan. Ja tätä myös me suomalaiset tarvitsemme: rakkautta isänmaahan, rakkautta lähimmäiseen ja rakkautta Jumalaan.

Isiemme voimavarana on ollut usko Jumalaan. Isien uskoon meidät on kasvatettu ja sen kirkon jäseneksi liitetty. Sitä me nytkin tarvitsemme: uskoa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Tarvitsemme Jumalan käskyjen ja Jumalan sanan opetuksen noudattamista. Meillä tulisi olla suorastaan hätä siitä, että kaikki oppisivat tuntemaan nämä opetukset. Psalmista käy ilmi, millaista huolta tästä asiasta sen kirjoittaja kantaa. Hän kertoo varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka käy, jos unohdetaan Jumalan käskyt ja opetukset.

Ihminen ei jaksa turvautua Jumalaan ilman hänen sanaansa. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi heittäytyä hänen varaansa, turvautua häneen.

Siunattuja ovat ne, jotka ovat opastaneet meitä rakastamaan Jumalaa ja turvautumaan häneen. Niin oman elämämme kuin kansan murrosaikojen keskellä meillä on Jumala, johon turvautua.”

Seppo Häkkisen puheesta Sotainvalidien Veljesliiton Suur-Savon piirin kirkkopäivänä 6.9.2009 Mikkelissä