”Jumalalla ei ole lapsenlapsia”

Aitoa omakohtaista uskoa ja hengellistä elämää ei voi kukaan suoraan siirtää lapsilleen tai lapsenlapsilleen. Kaikenlainen pakottaminen tai manipulointi on myrkkyä tulevien sukupolvien uskonelämää ajatellen. 

Viime viikonvaihteessa pidettiin jo toisen kerran suuren suosion saavuttanut isovanhempien ja lastenlasten yhteinen Leiriseikkailu-tapahtuma Ryttylän lähetyskeskuksessa. Kaikki halukkaat eivät tilanpuutteen takia mahtuneet mukaan.

Yhteydenpidon ja yhdessä viihtymisen lisäksi leirin tärkeä ulottuvuus on uskon perinnön siirtäminen seuraaville sukupolville. Tämä on kysymys, jota jokainen hengellinen johtaja ja kristitty joutuu nykyään aivan erityisesti miettimään. Jokaisen kristityn vanhemman ja isovanhemman sydämellä on omien lasten ja lastenlasten yleisen hyvinvoinnin lisäksi myös hengellinen hyvinvointi. Saavatko seuraavat sukupolvet kaiken sen tarpeellisen tiedon, ja kokemukset, joiden perusteella he voivat itse pohtia omaa jumalasuhdettaan?

JUMALALLA EI TUNNETUSTI OLE lapsenlapsia. Aitoa omakohtaista uskoa ja hengellistä elämää ei voi kukaan suoraan siirtää lapsilleen tai lapsenlapsilleen. Kaikenlainen pakottaminen tai manipulointi on myrkkyä tulevien sukupolvien uskonelämää ajatellen. Jokainen sukupolvi kulkee oman hengellisen tiensä ja vastaa elämästään henkilökohtaisesti Jumalan edessä. On kuitenkin paljon sellaista, mitä vanhemmat ja isovanhemmat voivat tehdä.

Ensinnäkin voi rukoilla. Leirillä eräs nuori mies kertoi, miten paljon hänelle merkitsi se, kun hänen mummonsa siunasi häntä.  Esirukouksilla on suuri merkitys. Vielä suurempi merkitys on uskon totuudenmukaisen sisällön siirtämisellä. Ellei Raamatun sanomaa ja uskon sisältöä tunneta, uskolla ei ole mitään mihin tarttua, vaikka ihminen haluai­sikin uskoa. Juuri tässä on kaikkein ratkaisevin asia, mitä lasten ja lastenlasten hyväksi voidaan tehdä: kertoa ja välittää uskon sisältöä.

SEN LISÄKSI MITÄ PUHUTAAN, lapset ovat erittäin herkkiä huomaamaan ja omaksumaan myös asenteita ja elämäntyyliä. Jos uskon edustajien asenteissa tai elämässä on asioita, jotka ovat ristiriidassa sen uskon kanssa, mitä suu tunnustaa, se herättää helposti epäilyksiä ja jopa torjuntaa myös itse uskoa kohtaan. Tässä kohden me kaikki olemme rikkoneet. Omat sanat ja oma elämä eivät aina ole olleet niin sopusoinnussa kuin niiden tulisi olla. Tämä on hyvä tunnustaa. Niin vanhemmat, isovanhemmat, kuin toivottavasti myös lapset ja lapsenlapset elävät ja uskovat yksin armosta.

NYKYÄÄN JOUDUTAAN aivan erityisesti myös miettimään minkälaisen kirkon ja hengellisen kodin me jätämme tuleville sukupolville. Onko se uskottava kirkko? Näkyykö kirkon uskossa ja elämässä, että se kunnioittaa ja pelkää Jumalaa enemmän kuin ihmisiä? Seuraako kirkko Herraansa enemmän kuin omaa aikaansa? Onko Raamattu kirkon ja sen johtajien elämässä uskon ja elämän korkein ja ratkaisevin auktoriteetti? Näkyvätkö rakkaus ja välittäminen muista ihmisistä? Palaako lähetystyön tuli sydämissä, ja johtaako se myös oikeisiin käytännön ratkaisuihin?

Nämä ovat tavattoman tärkeitä kysymyksiä. Kirkkokin voi luopua uskosta, siinä missä yksittäinen kristittykin. Monet suomalaiset herätyskristityt ovat jo nyt sitä mieltä, että kirkko on niin luopunut, että he ovat jättäneet sen. Ellei kirkko osoita selvää tahtoa palaa takaisin Kristuksen ja hänen sanansa johdatukseen, se voi kirkkona tulla uskovien jäsentensä hylkäämäksi.

YKSI KAIKKEIN TÄRKEIN asia on se, että lapset saavat nähdä vanhempiensa ja isovanhempiensa elämässä uskollisuutta – Jumalan sanasta kiinni pitämistä, aivan loppuun asti. Se on paras perintö, minkä voimme tuleville sukupolville jättää.