Kongolainen Panzin sairaala on noussut koko maailman tietoisuuteen Nobelin rauhanpalkinnolla noteeratun ylilääkärinsä Denis Mukwegen ansiosta. Raiskattuja naisia auttavan sairaalan alussa oli vain ”kaksi hullua miestä ja into tehdä tärkeää”.

Kirurgi Veikko Reinikainen istui helluntaikirkon neuvottelutilaisuudessa Kongossa Buka­vussa, kun kaksi hätääntynyttä miestä pyysi häntä auttamaan raiskattua sukulaisnaista, jonka jalka oli silpoutunut ryöstäjien ammuttua oven läpi. Reinikainen halusi auttaa, mutta missä? Hänellä ei ollut sairaalaa.

Silloin Reinikaisten pitkäaikainen ystävä ja kollega Denis Mukwege ehdotti, että potilas vietäisiin väliaikaisesti yksityiselle klinikalle. Pian leikkaus tehtiin belgialaishuvilassa, missä keittiö oli jo muutettu leikkaussaliksi, vierashuone synnytyssaliksi ja olohuone potilaita varten.

– Kun loukkaantunut nainen kannettiin leikkaussaliin, siellä ei ollut juoksevaa vettä ja pieni generaattori antoi hieman sähköä, Mirja Reinikainen muistelee.

Hän itse rukoili leikkauksen ajan autossa ruotsalaisen ystävänsä kanssa. Näin sai alkunsa maailmankuulu Panzin sairaala vuonna 1999. Nainen selviytyi ja hän kulkee edelleen omilla jaloillaan markkinoille.

”Oli vain kaksi hullua miestä, Veikko ja minä ja valtava into tehdä tärkeää”, Denis Mukwege muisteli kuuluisan Panzin sairaalan alkua Karjalaisenhaastattelussa viistoista vuotta myöhemmin.

Panzin sairaalatyön käynnistyttyä Denis Mukwege alkoi määrätietoisesti auttaa raiskattujen naisia.

– Hän haluaa antaa raiskatuille naisille ihmisarvon, Mirja painottaa.

Rohkeutta häväistyjen naisten rinnalla seisominen on vaatinutkin. Mukwege yritettiin murhata kotonaan vuonna 2012. Muutamaa kuukautta myöhemmin sairaalan naistyöntekijä kidnapattiin ja raiskattiin.

”Työntekijämme alkoivat pelätä. Itse saan yhä uhkausviestejä. En tiedä keitä työmme uhkaa” Mukwege kertoi Karjalaiselle todeten, että hänen murhayrityksestään ei aloitettu poliisitutkintaa.

Riekaleiksi raiskatut

Naisen keho joutuu liian usein sodan taistelukentäksi. Kongossa Mirja Reinikainen kohtasi naisia, jotka on riisuttu alasti miesjoukon keskellä, ja raiskattu väkivaltaisesti useita kertoja muiden ilkkuessa ympärillä.

Tässä sodassa ei ole sääntöjä. Uhreiksi kelpaavat kaikki pikkulapsista vanhuksiin. Keho ja sielu riekaleina naiset joutuvat usein myös perheensä hylkäämiksi. Raiskattujen vammat voivat olla niin vakavia, että naiset tarvitsisivat kirurgista hoitoa. Joillakin vauriot näkyvät virtsanvalumisongelmana.

– Jos ihminen haisee virtsalta, kukaan ei halua olla tällaisen henkilön lähellä, Veikko Reinikainen huokaa.

Veikko Reinikaisen mukaan naisten raiskaamisesta osana sodan käyntiä on tullut valitettavan suuri ilmiö. Panzin sairaalassa raiskattuja naisia tuetaan kokonaisvaltaisesti. Lääketieteellisen avun lisäksi heitä tuetaan psykologin ja hengellisen avun keinoin sekä ohjataan käsitöiden tekoon, jolloin naiset voivat hankkia toimeentuloa.

Denis Mukwege on kouluttanut leikkausassistentteja ja lääkäreitä tekemään kudosvaurioita korjaavia leikkauksia.

Uhkarohkea yritys

Kirurgin työ oli usein taiteilua mahdollisen ja mahdottoman välillä. Veikko Reinikainen kertoo, että lähetyskentällä leikkaukset aloitettiin aina rukouksella, ja kieleksi valittiin potilaan äidinkieli.

Vaikuttava rukousvastaus myös kirurgille itselleen oli erään 50-vuotiaan peräsuolisyöpäpotilaan leikkaaminen.

– Ajattelin, että leikkaus olisi liian uhkarohkeaa, mutta potilas poikineen vaati apua.

Lopulta Reinikainen lähetti heidät rukoilemaan. Seuraavana päivänä toimittaisiin rukouksessa saadun viisauden mukaan. Aamulla miehet palasivat ja halusivat, että ”daktaari” Veikko leikkaa.

– Meiltä puuttui sisäisiä verenvuoroja lantion seudulla ehkäisevä laite, mutta ryhdyimme toimeen. Jumala varjeli ja onnistuimme hillitsemään verenvuotoa ompelemalla.

Mieheltä poistettiin peräsuoli ja hänelle laitettiin avanne. Suomessa avannepussi vaihdetaan vähintään kerran päivässä, mutta lääkärillä oli antaa kotiutuvalle potilaalle mukaan vain kaksi pussia.

Tullessaan kiittämään Veikkoa pari vuotta myöhemmin, Reinikaiset havaitsivat moneen kertaan parsitun avannepussin.

Veikko kuuli, että mies ei ollut kristitty tullessaan hakemaan apua. Kirurgin rukouskehotuksen saatuaan hän oli luvannut, että jos hän paranee, hänkin alkaa uskoa ”tuohon Jeesukseen”.

– Kotikylässään hän oli polttanut taikakalunsa kaikkien nähden ja hänestä tuli kotikylän kirkon ovenvartija. Hän eli yli kaksikymmentä vuotta leikkauksen jälkeen, Veikko toteaa.

Oppipojasta esimieheksi

Ruotsin helluntaiherätyksen lähetys- ja kehitysapu- järjestön lähettämät Reinikaiset tutustuivat nobelisti Denis Mukwegeen jo 1970-luvun lopulla työskennellessään Lemeran sairaalassa. Silloin Mukwege teki sairaalassa opiskeluihin kuuluvaa harjoittelua. Toisella työkaudella Reinikaiset saivat rinnalleen vastavalmistuneen Mukwegen.

– Erikoistumisopintojensa aikana hänelle tarjottiin töitä Ranskassa, mutta Mukwege koki velvollisuudekseen auttaa omaa kansaansa. Hän palasi Lemeraan vuonna 1989.

Pian taitavaksi havaittu Denis Mukwege toimi jo sairaalan ylilääkärinä ja pian koko CEPAC-kirkon sairaanhoidon ylilääkärinä. Vuodesta 1991 lähtien Denis Mukwege oli Reinikaisten esimies.

– Meillä on molemminpuolinen kunnioitus ja osaamme kummatkin kysyä neuvoa toiselta. Hän on itsenäisesti ajatteleva henkilö. Aina emme löytäneet samaa mielipidettä ongelmissa, Veikko muotoilee.

Mirja muistuttaa, että vaikka näkemyserojakin oli, myös anteeksiantoa löytyi.

Vuonna 1998 Suomessa olleet Reinikaiset olivat haudanneet Veikon isän ja pohtivat paluuta kentälle. He tapasivat Mukwegen Tukholmassa. Tuo iltapäivä on painunut kolmikon mieliin ikimuistoisena hetkenä, jolloin yhdessä etsittiin Jumalan tahtoa.

– Suunnittelimme työtä, ja ennen kaikkea rukoilimme yhdessä. Mukwege halusi meidät takaisin Kongoon.

Niin tapahtui, ja seuraavana vuonna Panzin sairaala sai alkunsa.