Luther ja hankalat hyveet

”Neuvoni olisi se, että Aristoteleen kirjat: Physica, Metaphysica, De anima, Ethica, joita näihin asti on pidetty parhaina, kokonaan hyljättäisiin samoin kuin kaikki muut, jotka kerskaavat luonnollisista asioista: sillä niistä ei kuitenkaan opita enempää luonnollisia kuin hengellisiä asioita.”

Näin jyrisi Martti Luther vuonna 1520 kirjoittamassaan teoksessa Saksan kansan kristilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta. Lutherin mukaan kreikkalaisfilosofi Aristoteles (384–322eKr.) oli alkanut hallita yliopistollista opetusta ja tuo ”kirottu, ylpeä, viekas pakana on valheellisilla sanoillaan vietellyt ja pettänyt niin monia parhaista kristityistä.”

Mikä Aristoteleessä sitten hiersi Lutheria? Se, että Aristoteles opetti meidän tulevan vanhurskaiksi hyviä tekoja tekemällä. Aristoteleen hyve-etiikka oli tunkeutunut teologiaan ja uhkasi riistää kristityiltä pelastuksen, jos he luottaisivat omiin tekoihin Kristuksen sovitustyön sijasta.

Kolme vuotta aiemmin Disputaa­tiossa skolastista teologiaa vastaan Luther kiteytti: ”Emme tule vanhurskaiksi tekemällä vanhurskaita tekoja, vaan teemme vanhurskaita tekoja, kun meidät on tehty vanhurskaiksi.” Niinpä Luther päätteli, että ”käytännössä koko Aristoteleen etiikka on pahin armon vihollinen.”

Tulevatko hyvät teot itsestään?

Viime vuosikymmeninä hyve-etiikka on tehnyt uutta tulemista filosofiassa ja teologiassa. Hyveet ovat perinteisesti kuuluneet katoliseen ja ortodoksiseen moraalifilosofiaan, mutta protestanttisuudessa niistä ei ole niin innostuttu. Toki Aristoteles on käynyt vanhoissakin kirkoissa suodattimen läpi (kristilliset hyveet poikkeavat osin kreikkalaisten hyveistä), mutta perussuhtautuminen filosofiin on ollut protestantteja myönteisempi.

Protestanttista etiikkaa, luterilaisuus mukaan lukien, on ennemminkin hallinnut ajatus, että kun ihminen uskon kautta uudestisyntyy, Pyhä Henki vaikuttaa hänessä spontaanisti Hengen hedelmää ja hyviä tekoja. Hyve-etiikan ajatus, jossa ihminen tietoisesti ponnistelee hyvien tekojen eteen, niin että niistä tulee ihmiselle ”toinen luonto”, on ollut ajatuksena vieraampi. Etiikassa on nähty olevan kyse pikemminkin velvollisuuksien noudattamisesta kuin luonteen kehittämisestä.

Kuitenkin viime aikoina monet protestanttiset teologitkin ovat alkaneet puhua hyve-etiikan puolesta. Heistä tunnetuimpiin kuuluvat muun muassa raamatuntutkija ja entinen Englannin kirkon piispa N.T. Wright sekä amerikkalainen teologi ja eetikko Stanley Hauerwas.

Uskovat eivät jää joutilaiksi

Onko hyve-etiikka sitten vaara ja kiusaus, joka pitäisi pitää poissa luterilaisesta ja raamatullisesta kristillisyydestä? Amerikkalainen tunnustuksellinen luterilainen teologi Joel Biermann pyrkii puolustamaan hyve-etiikan paikkaa luterilaisuudessa väitöskirjallaan A Case for Character. Towards a Lutheran Virtue Ethics (Luonteen puolesta. Kohti luterilaista hyve-etiikkaa, Fotress Press 2014)

Biermann huomauttaa, että samalla kun luterilaiset tunnustuskirjat pyrkivät huolellisesti pitämään ihmisen teot poissa vanhurskauttamisen alueelta, hyvät teot ovat välttämätön vanhurskauttamisen seuraus. Hyvien tekojen suhteen ihminen ei ole passiivinen, vaan toimii aktiivisesti.

Tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje toteaa, ettei Pyhä Henki pysy uskovissa joutilaana, ”vaan taivuttaa Jumalan lapsia tottelemaan Jumalan käskyä. Siksi eivät uskovatkaan saa jäädä joutilaiksi, saati sitten vastustaa Jumalan Henkeä, vaan heidän tulee pyrkiä edistymään kaikissa kristillisissä hyveissä, joita ovat jumalisuus, vaatimattomuus, kohtuullisuus, kärsivällisyys ja veljellinen rakkaus.”

Lutherin työtoveri Philipp Melanch­ton lisäksi kirjoitti Aristoteleestä ja hänen etiikastaan hyvin myönteiseen sävyyn ja hän käytti Aristoteleeltä oppimaansa teologisen työskentelynsä välineenä.

Joel Biermannin mukaan luterilaisessa viitekehyksessä voidaan puhua kolmenlaisesta vanhurskaudesta. Ensinnäkin on vanhurskaus Jumalan edessä (coram deo). Sen vanhurskauden on hankkinut Kristus, ja se otetaan uskolla vastaan. Toiseksi on yhteiskunnallinen vanhurskaus, joka koskee samalla tavoin uskovaa kuin ei-uskovaa. Kolmanneksi on vanhurskaus, jossa uskovat kasvavat pyhyydessä. Kaksi jälkimmäistä ovat vanhurskautta maailman edessä (coram mundo), ja siihen voidaan Biermannin mukaan soveltaa hyve-etiikan periaatteita.

Jotta hyvä juurtuisi ja saisi meissä muodon

Entä sitten Luther? Sopiiko hän tähän malliin ollenkaan? Eikö hän kirjoittanut, että Aristoteleeltä ei voida oppia edes luonnollisia asioita?

Lutherin varhaistuotannon kritiikki Aristotelestä kohtaan on kyllä voimakasta. Kuitenkin hänen suhtautumisensa näyttää myöhemmin pehmentyneen. Jesajan kirjan 9:n luvun selityksessä vuodelta 1543 Luther jo taipuu kehumaan pakanafilosofien eettisiä kirjoituksia: ”Cicero kirjoitti ja opetti erinomaisesti hyveistä, viisaudesta, kohtuullisuudesta ja muusta; samoin Aristoteles erinomaisesti ja oppineesti etiikasta. Molempien kirjat ovat tosiaan erittäin hyödyllisiä ja erittäin välttämättömiä tämän elämän kannalta.”

Luther puhuu kirjoituksissaan myös siitä, kuinka uskoa ja hyviä töitä on harjoitettava. Tämän harjoituksen tarkoitus on, että hyvä juurtuisi meihin ja saisi meissä muodon. Ison katekismuksen toisen käskyn selityksessä vuodelta 1529 Luther kehottaa nuorisoa harjoittelemaan kymmentä käskyä, jotta ”hyvä saattaisi juurtua, varttua ja kantaa hedelmää, niin että kasvaisi ihmisiä, joista koko maa voisi hyötyä ja iloita.”

Kristityn vapaudesta -teoksessaan 1520 hän puolestaan kirjoittaa, että ruumista täytyy ”hillitä ja harjoittaa, paaston, valvomisen, työn ja kaikenlaisen muun kohtuullisen kurin avulla, niin että se tottelisi sisäistä ihmistä ja uskoa ja tulisi samanmuotoiseksi näiden kanssa.” Uskonpuhdistaja kuulostaakin jo aika lailla Aristoteleelta.

Varhaisen Lutherin skeptisyys hyveitä kohtaan on sittemmin lyönyt leimansa protestanttisuuteen. Mutta olisiko meidän sittenkin syytä kaivaa hyveet uudelleen esiin? Jospa ne edistäisivät evankeliuminkin asiaa, kun ihmiset eivät ensimmäisenä loukkaantuisi luontomme heikkouksiin ja huonoon käytökseemme.