4 kiperää kysymystä kristinuskosta – Apologi Miikka Niiranen vastaa

Tilaa verkkolehti tarjoushintaan 1€ ensimmäinen kuukausi.

Väite 1: ”Jumalaa ei ole olemassa, koska maailmassa on kärsimystä.”

Tämän väitteen voi esittää kahdella tavalla. Ensimmäinen on tuskanparahdus, jossa sydän huutaa kärsimyksen keskellä vaistomaisesti Jumalan puoleen, olipa häneen uskonut tai ei. Toinen tapa on älyllisempi ja keskittyy lauseen asettamaan haasteeseen Jumala-uskon järkevyydelle. Ensimmäiseen auttaa lähimmäisenrakkaus ja tuskanlievitys, jälkimmäiseen taas hyvä teologia ja filosofia. 

Pitkään moni ateistinen filosofi oli sitä mieltä, että yksin kärsimyksen ongelman piti saada Jumalaan uskova lyömään hanskat tiskiin ja luopumaan uskonsa älyllisestä oikeutuksesta. Kärsimys näytti tekevän hyvän ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon loogisesti mahdottomaksi.

Näin vahvaa väitettä pidetään nykyisin laajalti kumottuna. Kunnia tästä kuuluu filosofi Alvin Plantingalle (s. 1932) ja hänen ”vapaan tahdon puolustukselleen”: Jumalalla voi olla hyvä syy sallia paha tai kärsimys, nimittäin vapaaksi luotujen olentojen mahdollisuus valita hyvä tai paha. Plantingan ja muiden kristittyjen filosofien myötä Jumalan olemassaolo virkosi filosofisen keskustelun aiheena.

Itse en pidä kärsimyksen ongelmaa kärkipään älyllisenä haasteena kristilliselle uskolle. Hyvä vastaus on esimerkiksi vedota kysyjän jo vaivihkaa myöntämään moraalitajuun. Kärsimys kun edellyttää hyvälle ja pahalle mittapuun, joka ei riipu ihmisistä. Jumala on mitä mainioin ehdokas sellaiseksi. Jos siis myönnät moraalisesti merkittävän kärsimyksen olemassaolon, tulee vaikeaksi välttää Jumalan olemassaolo.

Väite 2: ”Raamattu on vain satukirja.”

Satukirjalla on tuntomerkit, joita Raamattu ei täytä. Sen sijaan Raamattuun on tallennettu, kuinka Jumala toimii historiassa. Hänen teoistaan kertovat tekstit täyttävät syntyaikansa kriteerit sellaiselle luotettavalle kuvaukselle, joka syntyisi tosista tapahtumista kirjoitettaessa.

Siksi vaikkapa evankeliumien paikannimet tulvivat tarkkaa maantieteellistä informaatiota, joka väärentäjän olisi myöhemmin lähes mahdoton sepittää. Siksi arkeologia on paljastanut esimerkiksi Daavidin dynastian olemassaolon niiden oppineiden nolostukseksi, jotka epäilivät kyseisen kuninkaan historiallisuutta. Siksi Uuden testamentin käsikirjoituksia ja niiden osia on säilynyt enemmän ja ne ovat kuvattuihin tapahtumiin nähden varhaisempia kuin vaikkapa Julius Caesarista kertovat. Tämä on aika hyvin syrjäseudun puusepältä ja hänen oppilailtaan Rooman valtakunnan maineikkaimpiin yksinvaltiaisiin nähden.

Uuden testamentin käsikirjoitukset ovat kuvattuihin tapahtumiin nähden varhaisempia kuin vaikkapa Julius Caesarista kertovat. Tämä on aika hyvin syrjäseudun puusepältä ja hänen oppilailtaan Rooman valtakunnan maineikkaimpiin yksinvaltiaisiin nähden.

Kaikkein vakuuttavinta on kuitenkin Jeesuksen ylösnousemuksen todistusvoima Raamatun luotettavuuden puolesta. Evankeliumit ja osat muista Uuden testamentin teksteistä näyttävät juuri sellaisilta kertomuksilta, jotka syntyisivät usean silminnäkijän jälkeensä jättämien todistusten pohjalta, jos ne laadittaisiin todistajien vielä elossa ollessa. Juuri tämä ylösnoussut vahvistaa Raamatun luotettavuuden ja tärkeyden, kun hän sanoo sen kirjoituksista esimerkiksi näin: ”Laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.”

Väite 3: ”Tiede osoittaa, että kristinusko ei voi pitää paikkaansa.”

Tieteellä tarkoitetaan usein tällaisessa lauseessa jotakin kolmesta seuraavasta: 1) Jokin luonnontieteen teoria tai tutkimustulos kumoaa jonkin kristinuskon totuusväittämän, 2) yliopistoissa harjoitettu raamatuntutkimus tekee saman, tai 3) luonnontiede on sulkenut yliluonnollisen pois järkevän ihmisen ajattelusta.

Näistä viimeinen eli kolmas on yksinkertaisesti yleinen väärinkäsitys. Se ei ole luonnontieteellinen, vaan filosofinen näkemys, joka valitettavan usein naamioituu tieteen kaapuun. Näkemyksellä on monta nimeä ja historiassa monta kannattajaa. Yksi tunnetuimmista on filosofi David Hume. Yksinkertaistaen hänen mukaansa meidän tulee uskoa ennemmin kokemustamme luonnon säännönmukaisuudesta kuin ihmeen todistajaa. Tämä näkemys asettaa kohtuuttoman riman ihmeen osoittamiselle, eikä olekaan filosofiassa niin suosittu kuin ennen. Ennakkoluulotonta olisi arvioida ihmeen todistajien luotettavuutta.

Väite kaksi on oikeassa siinä, että yliopistoissa harjoitetaan usein raamatuntutkimusta, joka ei ota yliluonnollista selitystä ihmeille edes mahdollisuutena huomioon. Syy palautuu usein Humeen ja sisältää siksi samat ongelmat.

Ensimmäinen väite tarkoittanee useimmin evoluutioteorian ja luomisen suhdetta. Tämä kenttä on laaja, mutta keskeisin kysymys liittyy siihen, saako suunnittelua tunnistaa biologiassa edes periaatteessa. Jos ei saa, tutkimus ei ole vapaata. Tätä filosofista kantaa monet harhautuvat virheellisesti pitämään suunnittelun ja siksi kristillisen luomiskäsityksen kumoamisena.

Väite 4: ”Hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen.”

Monesti väitteellä tarkoitetaan sitä, että riittävän hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen. Useimpien ihmisten omatunto toimii sen verran, että se tunnistaa meidän tehneen ainakin joskus jotain ihanteellisesta poikkeavaa.

Kuitenkin jos omatunnon kolkutus on vielä näin pientä, Jumala nähdään vain suurpiirteisenä tuomarina, joka katsoo kunnon kansalaisten satunnaiset hairahdukset läpi sormien, kuten kohtuullista on. Näin suurin osa ihmisistä pääsee taivaaseen ja korkeintaan pahimpia murhaajia rangaistaan.

Tämä ei ole Raamatun opetus.

Jeesuksen vuorisaarna (Matt. 5–7) hälventää luulot huolellisen lukijan sydämestä. Siinä hän sanoo: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Tämä ei ole kielikuva, vaan selvä vaatimus, josta et pääse yli etkä ympäri. Jos tarkastelet omatuntoasi ja elämänhistoriaasi rehellisesti tämän saarnan valossa, Jeesus näyttää sen välityksellä vilauksen todellisesta, lohduttomasta tilastasi: sinä et riitä.

Mutta se tila on lohduton vain ilman Jeesusta. Sen sijaan hänen kanssaan olet juuri ottanut ensimmäisen askeleen kohti sitä taivasta, jossa on vain kokonaan hyviä ihmisiä. Nimittäin, joka uskoo Jeesukseen ja kastetaan, hänen pahuutensa jää Jeesuksen ristinkuoleman tähden hautaan maanpäällisen elämän päättyessä. Iankaikkiseen iloon ei siksi tule mitään väärää eikä hairahduksia, jotka kasvaessaan ikuisesti tekisivät taivaastakin helvetin.

Niinpä taivaaseen pääsee jokainen, jonka Herramme on pessyt puhtaaksi synnistä.