Tässä muttei kuitenkaan

Olen monesti toivonut, että ihmisestä löytyisi nappi, jota painamalla voisi hetkeksi pysäyttää ajatuksenjuoksun. Niin usein tuntuu siltä, että oma pääkoppa on se kaikista suurin vihollinen. Se saa murehtimaan mennyttä, joka on jo saavuttamattomissa, ja kaipaamaan jonnekin, minne on vielä liian pitkä matka. Ei haaveilussa mitään vikaa ole. Mutta mitä, jos siitä tuleekin mielentila – jatkuva takaraivossa jyskyttävä ajatus siitä, että huomenna olen onnellisempi.

Ensin toivoin aviomiestä, sitten lasta ja nyt huomaan haikailevani jatkuvasti aikaan opiskelujen jälkeen. Jossain vaiheessa tajusin, että eihän nämä haaveet haaveilemalla lopu. Sitä päivää, jolloin olen saavuttanut kaiken haluamani, ei taida tämän elämän aikana tulla. Ja hyvä kai niin. Surullista on kuitenkin se, että huomaamatta haaveilun lomassa tämä hetki ehtii jo lipua käsistäni. Tämä hetki, josta joskus niin hartaasti haaveilin.

Viime aikoina ajatukseni on saanut harhailemaan myös jatkuva ja päämäärätön kiire. Ennen lapsen syntymää elättelin toiveita siitä, miten jatkaisin opiskelujani lähes entiseen malliin äitiyslomalla. Kun saavuimme lapsen kanssa kotiin, ei mennyt kauaakaan, kun aloin jo ajatuksissani kiirehtiä opiskelujen pariin. Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta silti tunsin jatkuvasti ahdistusta ja huonoa omaatuntoa siitä, etten opiskellut. Kiire hiipi mieleen juuri silloin, kun olisi pitänyt pysähtyä ja olla läsnä. Kun istahdin lattialle leikkimään lapseni kanssa tai kun mies tuli pitkän päivän jälkeen halaamaan, muistin yhtäkkiä pesukoneen päällä odottavan pyykkivuoren ja kaikki ne tentit, joihin voisin lukea.

Samalla kun kiire yltyi yltymistään, pieni haaveilija minussa kaipasi kahta kauheammin kiireettömämpään ja ihanampaan huomiseen. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että ei se kiirekään kiirehtimällä lopu. On vain tyydyttävä tekemään se, minkä pystyy, ja luotettava, että se riittää.
Nyt yritän päivittäin muistuttaa itseäni tuosta raamatunkohdasta, jonka olen niin monta kertaa lukenut ja aivan yhtä monta kertaa sen unohtanut: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.” (Matt. 6:34) Huominen iloineen ja murheineen tulee, jos on tullakseen, mutta tätä hetkeä en voi elää uudestaan.