Tapparan mies

rauno-korpi_annina-mannila

Rauno Korpi kuuluu Suomen tunnetuimpiin jääkiekkovalmentajiin. Kun elämän peli vihelletään poikki, ratkaisevaa on suhde Jeesukseen, hän uskoo.

Tappara juhli 1980-luvulla. Tamperelainen jääkiekkojoukkue saavutti viisi mestaruutta, joista kolme peräkkäin vuosina 86–88. Joukkueen luotsasi kultaputkeen Rauno Korpi, joka vannoutui Tapparan mieheksi jo kansakoulun penkillä.

– Hankalana luonteena menin eri seuraan kuin kaverit.

Korven jääkiekkoilijan ura kantoi A-junioreihin asti, kolmoskentän laitahyökkääjäksi. Loukkaantumisia sattui liikaa, ja kyvytkin loppuivat kesken. Intohimo lajia kohtaan ei kuitenkaan sammunut, vaan jatkui kaukalon toisella puolella ilman luistimia. Hän osoitti taitonsa vaihtopenkillä ja pukuhuoneissa ja valmensi huipputasolla lähes kolme vuosikymmentä. Uran yksi tähtihetki löytyy vuodelta -82. Korpi korjasi silloin edellisvuotensa virheet, ja tuuletti Tapparan voittoa.

– Aiemmalla kaudella koin tehneeni möhläyksiä valmentajana, ja menetimme mahdollisuuden mestaruuteen. Kun pääsimme vuoden päästä uudelleen finaaleihin, paine oli hirmuinen, mutta kun siitä selvittiin, se oli revanssi.

Voitto oli yksi Tapparan seitsemästä Suomen mestaruudesta, jotka merkittiin Korven ansioluetteloon. Kirvesrintojen valmentamisen lisäksi hän on valmentanut muun muassa Suomen maajoukkuetta, naisten maajoukkuetta sekä joukkueita Itävallassa ja Sveitsissä.

Lasten kasvu jäi näkemättä

Intohimolla voi olla varjopuolensa. Rauno Korpi teki töitä usein liikaa. Valmentajana hän joutui oppimaan, että urheilun parissa ei katsella kelloja. Siksi ei katseltu omien lasten kasvuakaan.

– Työnarkomania on tehnyt perhe-elämälle hallaa. Minähän siinä olen ollut suurin häviäjä. Samaan hengen vetoon täytyy antaa suuri arvostus vaimolleni Britalle, joka on ollut aikanaan vuosikausia elävä leski koti- ja kasvatushommissa.

Perheen isä myöntää, että työlle omistautumisen takana on ollut itsekkyyttä ja ”vähän sairasta kunnianhimoa”. Mutta hän on myös huomannut, että lapset kasvavat monenlaisissa olosuhteissa kunnon ihmisiksi. Tämä on tapahtunut Korven kahdelle tyttärelle ja pojalle – joiden kanssa hän on hyvissä väleissä.

– Ei silti tietenkään ollut oikein toimia niin, mies tunnustaa.

– Voin vain miettiä nykypäivän sekaista maailmaa, kuinka vaikeaa siinä on työn ja perheen yhteensovittaminen. Työnantaja ei mieti tällaisia ­asioita, vaan on kiinnostunut huippu panostuksesta.

Korpi on itse saanut aina palata kotiin, jossa vaimo on ollut odottamassa. Mutta sielläkin ajatukset ovat usein kääntyneet jääkiekkoon. Hän ei ­vuosien varrella puhunut työstään puolisolleen eikä purkanut tuntojaan ja epäilee tehneensä siinä virheen. Kuuntelija olisi voinut helpottaa.

– Olen saanut häneltä paljon asioita anteeksi. En tiedä, mikä meidät on pitänyt yhdessä. Kai siellä on syvimmillään ollut rakkautta takana. Ei sitä voi muuten selittää.

Aviomiehen mielestä myös riitoja tarvitaan elämään. Hän on joskus miettinyt kyynisesti, että onko toinen täysin alisteisessa tilanteessa, jos parisuhteessa ei riidellä koskaan. Ihminen tarvitsee toista hiomaan särmiään, minkä seurauksena armollisuus ja suvaitsevaisuus usein lisääntyvät.

rauno-korpi-2_annina-mannila

Kiira Korven isä

Rauno Korpi ei ole perheessään ainoa, joka tuntee urheilumaailmaa. Hänen tyttärensä Kiira Korpi on menestynyt taitoluistelija, jota isä on yrittänyt tukea ja kannustaa siitä asti, kun tämä puki luistimet jalkaansa neljävuotiaana.

Vaikka kisoissa ei tulisi menestystä, Korpi tietää Kiiran tekevän parhaansa. Hänen mielestään armollinen lähestymistapa kilpasuorituksiin on ajatella, että tapahtukoon Sinun tahtosi. Onnistumiset eivät ole vain ihmisen omissa käsissä.

Kaksi kuuluisuutta perheessä kiinnostaa julkisuudessa. Isä ja tytär ovat kuitenkin sopineet, etteivät he anna yhteishaastatteluja.

– Meitä on helpottanut tämä päätös, koska haastattelupyyntöjen määrä on joskus ollut ihan tajuton. Suomi on pieni maa, jossa on vähän uutisia. Jääkiekostakin kirjoitetaan aivan liikaa. Jos joku ihminen omistautuu vaikkapa syöpätutkimukseen ja tekee väitöskirjan siitä, hän saa kymmenen riviä Aamulehteen. Jos taas joku lätkäpelaaja pelaa hyvin tai huonosti, hän saa puoli sivua diibadaabaa. Toisaalta tämä kuvaa meidän mukavuusyhteiskuntaamme.

Pää pystyyn potkujen jälkeen

Kellot soittavat pian 64 vuotta täyttävän Rauno Korven eläkkeelle. Jääkiekon hän jätti jo 15 vuotta sitten ja siirtyi kouluttamaan työyhteisöjä. Siellä pätevät samat niksit kuin joukkueiden ohjauksessa. Valmentajalegendan yksi iskulauseista kuuluu: ”Kaikki kaunis syntyy alta tuskan ja vaivan.” Hän ajattelee, että elämän sisältämä kilvoittelu ja kärsimys antavat ihmiselle mahdollisuuden kasvaa, vaikka mielihyvä ja mukavuus vetävätkin enemmän puoleensa.

– Keskeneräisiähän me olemme kaikki ja kuolemmekin keskeneräisinä, mutta pyrkimystä parempaan tapahtuu paljon, jos hyväksymme, että epämukavuusalueelle hyppääminen on monta kertaa vaivannäön arvoinen ja elämää rikastava juttu.

Korvella on itsellään kokemusta siitä, mistä hän puhuu. Valmentajana on ollut pakko kehittyä trendien muuttuessa. 70-luvulla jääkiekossa toimi käskytys, 80-luvulla auktoriteetti piti jo ansaita ja 90-luvulla teemana oli osta, myy, vaihda ja varasta.

– Nythän se on jo showbisnestä suurelta osin.

Hänen valmentajauransa loppuvuosina vuorovaikutus pelaajien kanssa tuli aina vaan tärkeämmäksi. Syyllisyyden tunteet tulivat helposti, jos ei ollut riittävästi aikaa kahdenkeskiselle kohtaamiselle.
Kirvelevimmät muistot liittyvät kuitenkin joihinkin potkuihin Tapparan valmennuksesta. Pahinta ei ollut palkanmaksun loppuminen, vaan työn keskenjääminen.

– Silloin potkuja ei ollut paljon, mutta tänä päivänähän ne ovat täysin normaaleja. Joku valmentaja on sanonutkin, että jokaisen valmentajan täytyy kokea potkut, koska jos ei koe, ei ole ottanut tarpeeksi riskejä.

Kerran Korven tuskaa lievitti Suomen positiivareiden vetäjän Jussi Töytärin puhelinsoitto.

– Hän sanoi, että Rane, en soita mitään säälisoittoa, vaan vaadin sinulta, että nostat pääsi pystyyn, koska muuten et näe yllättäen avautuvia uusia ovia. Se oli tärkeä mielen vitamiini niissä oloissa.

Seurakunta kuin joukkueurheilua

Rauno Korpi on huomannut, että joukkueissa tulee esiin monet kristityille tärkeät arvot, kuten lähimmäisenrakkaus, toisen arvostaminen, eikä vähiten anteeksipyytäminen ja -antaminen.

– Jääkiekkojoukkue on loppuviimein armon stagella.

Tapparan vuoden -86 mestaruutta edelsi tragedia. Joukkueen pitkäaikainen huoltaja Raimo Paavola menehtyi auto-onnettomuudessa.

– Se tapahtumana toi hengellisiä asioita mieleen, koska omavoimaisuus loppui ja kaikki pelasivat ”papan” muistolle. Voimat, jotka saimme, olivat käsittämättömät. Kukaan ei ollut väsynyt tai loukkaantunut. Oma itsekeskeisyys ja oma napa unohtuivat. Se on joukkuepelin hienoutta. Tulee episodeja, jolloin ei hintalapulla pohdita, mitä minä tästä saan.

Seurakuntaan pätevät monet samat säännöt kuin joukkueurheiluun. Jos siellä yhteinen sävel on hukassa, Korven mukaan on ainakin kaksi mahdollista tapaa löytää se. Toinen on asialinja, toinen on huumori.

– Luodaan kaikille yhteinen, ulkoinen vihollinen. Se yhdistää riitaisankin porukan taistelemaan vihollista vastaan.

Jeesusta ei voi verrata kehenkään

Rauno Korpi kertoo, että hänellä on aina ollut ”uskonasioita päänupissa”. Hän uskoo, että tärkeimmät asiat ihmisen taipaleella ovat yhteys Jumalaan, Jeesuksen opit ja Pyhän Hengen vaikutus. Lopussa ratkaisevaa on se, onko etsinyt Jeesusta ja päästänyt hänet omaan elämäänsä.

– Kaikki muu on maallista hömpötystä. Jotain hyvän tekemistä tai rahan saavuttamista.

Nuorena Korpi sai hengellistä opetusta lukion uskonnonopettajaltaan Martti Mäkituurilta. Siinä oli mies paikallaan lohduttamaan ja kävelemään rinnalla myös silloin, kun 17-vuotiaan Korven isä kuoli.

– Aika kova kokemus se oli. En tiedä, selviääkö sellaisesta ikinä.

Elämän runnellessa häntä rauhoittaa tieto siitä, mistä avun saa. Vuosikymmenten uskontaipaleen jälkeen tulee yhä eteen päiviä, jolloin hänen on vaikea uskoa pelastussanoma. Mutta yhtään päivää ei kulu ohi niin, ettei asia olisi mielessä.

– En haluaisi koskaan verrata häntä mihinkään valtiopäämiehiin, pappeihin tai paaveihin, koska hän oli niin paljon merkittävämpi ja toi ilosanoman kaikille ihmisille, Korpi toteaa Jeesuksesta eli ”Jessestä”, joksi hän tuttavallisesti tapaa tätä kutsua.

Miestä puhuttelee vahvasti Jeesuksen antama esimerkki. Hänen teoistaan maan päällä voimme ottaa mallia.

– Jeesus kuoli meidän puolestamme ristillä ja halusi siinäkin osoittaa esimerkkiä kaikille.

Pian koittavassa pääsiäisenajassa hänestä parasta on ylösnousemisen ja armon sekä syntien anteeksi saamisen sanoma. Samalla hän pohtii, millaisen osan hengelliset asiat saavat ihmisten mielissä juhlapyhinä, kuten pääsiäisenä ja jouluna, maallistuvassa ja materialisoituvassa yhteiskunnassa.

– Kaupallistuminen tunkee läpi, ja ihmisille luodaan tarpeet, eli mahtuuko sinne vielä Jessen osuutta matkaan? Toivoisin, että mahtuisi enemmän.

Korpi pahoittelee sitä, että onnellisuus tahdotaan nykyään sitoa olosuhteisiin, puitteisiin ja tavaroihin.

– Onnellisuuden juuret ovat kyseenalaiset. Minäkeskeisyys, omanapaisuus ja väärä ylpeys on helppo reitti. Siihen kylkeen on helppo liimata hyvinä päivinä ajatus siitä, että uskontokin on humpuukia ja huuhaata. Täällä pärjätään, jos on iso tasku täynnä euroja.

Hengelliset asiat, jotka hänen silmissään tuovat elämään tarkoituksen, loitonnetaan pois. Jopa kuolema loitonnetaan kauheana asiana, vaikka hän pitää sitä yhtä luonnollisena ja tärkeänä kuin syntymistä. Rauno Korvelle kuolema on voitto.

Jatka lausetta:

Rakastan – Lähimmäisiäni
Ihailen – Jeesusta
En voi sietää – Tekopyhiä
Tunnustan – Tehneeni paljon syntiä
Pelkään – Sotaa
Toivon – Mielenrauhaa