Takapenkin nahkatakeista kasvoi valtakunnan vaikuttajia

Lasipalatsin kahvilan pöytään Helsingin keskustassa istahtaa kaksi yhteiskunnallista vaikuttajaa, joiden elämässä koetun karheuden läpi säteilee Jumalan suunnitelma. Toiminnanjohtaja Teuvo V. Riikosen ja kansanedustaja Antero Laukkasen lapsuus oli köyhä ja isätön. Aamupäivän aikana tulee ilmi monta muutakin yhtymäkohtaa. Jo heidän syntymänsä olivat ihmeitä.

Rukoileviin käsiin laskettu

Vuonna 1958 savonlinnalainen työläisperheen äiti odotti neljättä lastaan ja sairasti syöpää. Lääkäri arvioi tilanteen kriittiseksi eikä uskonut molem­pien jäävän henkiin. Tämän vuoksi hän ehdotti äidille aborttia.

– Meidän perhe ei käynyt edes joulukirkossa, eikä meillä ollut minkäänlaista kristillisyyttä kotona. Tästä huolimatta äitini sanoi tuossa tilanteessa: ”Jätän tämän asian korkeimpiin käsiin”, Antero Laukkanen kertoo. Nuo sanat pelastivat hänet elämään.

Äiti ja lapsi sinnittelivät hengissä, vaikka raskausvatsa ei pyöristynyt tavanomaisesti. Synnytyksestäkin tuli vaikea ja äiti kiidätettiin ambulanssilla Helsinkiin. Pieni Antero-vauva vahvistui ensi kuukaudet Sofianlehdon sairaalassa, sillä syntyessään hän painoi vain 1 900 grammaa.

Sisarukset vietiin lastenkotiin Korialle, sillä isä oli häipynyt Ruotsiin. Syövän ja synnytyksen uuvuttama äiti lepäsi seuraavat seitsemän kuukautta sairaalassa. Kotiuduttuaan äiti otti vanhemmat sisarukset luokseen asumaan, mutta pikku-Antero jäi töölöläiseen lastenkotiin, sillä kolmesta työstään huolimatta äidillä ei ollut varaa huolehtia kaikista lapsistaan.
­­

– Kolmekymppisenä sain tietää, että lastenkodin johtaja oli tunnettu esirukoilija. Minut siis laskettiin rukoilevin käsiin. Sen parempiin käsiin lasta ei voi laittaa, rukoilijana tunnettu Laukkanen painottaa.

Lapsuudesta Laukkasella on vähän muistikuvia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se harmittaa. Lastenkodista Laukkanen muistaa vain iltarukoukset. Lapsuuden muistoja alkaa olla vasta kahdeksan ikävuoden jäljeen.

Yksi merkittävä tilanne on kuitenkin tallentunut muistiin. Kun Laukkanen oli 3-vuotias, hän pujahti äidin kanssa Töölönkadulta pikkuruiseen kahden huoneen kahvilaan. Pöydän toisella puolella istui mies, jonka äiti esitteli isäksi. Mies tuntui vieraalta ja poika kiemurteli pois sylistä. Se jäi heidän ainoaksi kohtaamisekseen. Isä kuoli Antero Laukkasen ollessa 27-vuotias.

Kiitos elämästä

1950-luvulla vaneritehtaalla työskennellyt Tyyne ja Jokelan tiilitehtaan rakennusmiehenä työskennellyt Viktor Riikonen avioituivat ja rakensivat oman mökin Tuusulan Nuppulinnaan. Syntyi kolme poikaa ja Tyyne odotti neljättä, kun isän sisäiset paineet kävivät ylipääsemättömiksi. Isä päätyi itsemurhaan räjäyttämällä itseltään hengen kotinsa keittiössä.

Se oli järkyttävä tragedia. Lapset jäivät äidin huolehdittavaksi ja hänen voimansa olivat äärirajoilla. Ollessaan kolmannella kuukaudella raskaana hän lähti Tuusulan kunnanlääkärin vastaanotolle yhdessä ystävättärensä kanssa.

– Äitini Tyyne osoitti vatsakum­puaan ja kysyi ”Voiko tämän lapsen ottaa pois?”. Hän siis siirsi vastuun lääkärille. Lääkäri Gert Möller vastasi äidilleni: ”Lapsi tuo leivän tullessaan”, Riikonen kuvaa.

Keskustelu lääkärin vastaanottohuoneessa päättyi siihen. Sanat valoivat toivoa ja äiti jaksoi pitää lapsen. Lapsi toikin leivän tullessaan. Vaikka oli niukkaa, siitä selvittiin. Ja aikuisena pojasta tuli elämän leivän jakaja, pappi.
Teuvo V. Riikoselle isän traaginen kuolema oli osa omaa elämäntarinaa jo varhain, mutta Gert Möllerin kanssa käyty keskustelu selvisi hänelle vasta 35-vuotiaana, kun vastaanotolla mukana ollut kummitäti Sylvi kertoi siitä. Sylvi vakuutti, että syntymän jälkeen Teuvo oli äidille ”kaikki kaikessa”.

– Olen antanut äidille monta kertaa anteeksi, hän vakuuttaa levollisena.
Seuraavana kesänä Riikonen onnistui tapaamaan Möllerin, joka muisti tapauksen hyvin. Liikuttavassa kohtaamisessa Teuvo antoi elämänsä pelastaneelle lääkärille kortin, jossa luki: ”Gert Möller, Kiitos elämästä, Teuvo V. Riikonen.”

Tarkkislaisen leima

Antero Laukkanen muutti asumaan äidin ja sisarusten luokse 6-vuotiaana, kun perhe kasvoi isäpuolella. Kahden palkalla pärjättiin. Mutta koulussa Laukkasen kohdalla ihmeteltiin, mitä pojalle pitäisi oikein tehdä. Kolmen ensimmäisen vuoden aikana häntä siirreltiin neljään eri kouluun tarkkailuluokille.

Vauhti vei hänet myös korttelijengiin. 12-vuotiaana hän oli jengin nuorin. Porukka teki pikkurikoksia, poltti tupakkaa ja haisteli joskus liimoja. Antero oppi tappelemaan rystyset verillä.

Saman kaupungin vuokratalossa asui vapaakirkkolaiset Aila ja Risto Kotkavuori. He eivät jääneet päivittelemään Anteron menoa, vaan kutsuivat poikaa mukaan seurakunnan poikakerhoon ja leireille.

– Kerran he tulivat kysymään äidiltä, saisinko mennä lastenleirille, jos he maksaisivat. Kun äiti kuuli, että he maksavat, asia oli selvä, Laukkanen hihittää.

Tuolla leirillä poika tuli uskoon. Samaan aikaan jengi teki ensimmäisen isomman rikoksen murtautuessaan apteekkiin. Siitä yöstä alkoi monen jengiläisen huumeura, mutta Laukkasen elämä kääntyi uuteen suuntaan.

Opettaja huomasi uskoontulon muuttaneen pojan ja kuukauden kuluttua hän siirsi pojan ensimmäistä kertaa tavalliselle luokalle. Siellä vastaanotto ei ollut helppo. Välitunnilla tulokas piiritettiin ja koulun kingi haastoi tappeluun. Viha kuohahti nuoren pojan sisällä.

– Minä istuin uhoajan päällä ja hakkasin häneltä nenää takaraivoon, kun luokanvalvoja veti minut nahkatakin selkämyksestä ylös ja sanoi: ”Eikö Laukkanen tiedä, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, Laukkanen muistelee nauraen. Se jäi miehen viimeiseksi tappeluksi.

Peruskoulun suoritettuaan hän suuntasi töihin. Supliikkimies oli ­omiaan myyntityöhön.

Poikatyöntekijä kutsui vastuuseen

Tuusulan Nuppulinnassa yhteisön pienuus varjeli hölmöilyltä vähän. Vaikka Teuvokin teki näpistyksiä ja meni pummilla tanssipaikalle, isompiin rötöksiin ei ollut mahdollisuuksia.

Harrastukset rajoittuivat kunnan ja seurakunnan kerhoihin ja leireihin. Koulumenestys oli heikkoa ja kerran Riikonen jäi luokalleen. Siitä huolimatta Tuusulan seurakunnan poikatyöntekijä Paavo Niska pyysi 15-vuotiasta Teuvoa poikakerhon vetäjäksi. Se oli iso juttu.

– Nähdessään empimiseni ja aavistaes­saan uskon heikkouteni, Paavo sanoi: ”Olennaista ei ole mitä olemme, vaan tätä työtä on tehtävä uskossa”.

Teuvo veti poikakerhoa, vaikka uskonasiat olivat kaukaisia. Sitten oli aika lähteä opiskelemaan. Mutkan kautta hän päätyi peruskurssille Kauniaisiin. Siellä Riikonen istui takapenkissä, kun opiskelijoilla kuuntelutettiin Urho Muroman saarnoja.

– Minä olin siinä rumputulituksessa puolitoista kuukautta ja tein joka päivä kolmesti ratkaisun. Lopulta Seppo Norjasen lukemat sanat: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” rauhoittivat minut. Sen jälkeen en ole tehnyt ratkaisuja. Uskoontuloni on kuin jäidenlähtö keväällä. On vaikea sanoa tarkkaa aikaa, mutta sen huomaa, kun vesi on vapaa.

Seuraavaksi Riikosen tie vei silloiseen Helsingin evankeliseen kansankorkeakouluun, missä johtoajatuksena oli, että jokainen voi oppia. Ja Riikonen oppi. Neljän vuoden aikana hän suoritti yleisopintoja ja nuoriso-ohjaajakoulutuksen. 27-vuotiaana ovet avautuivat erivapaudella teologiseen tiedekuntaan.

Ilman isää

Yksi lause varjeli taimella olevan elämän. Nuoruudessa joku näki rähinöivän pinnan alle ja avasi oven, kutsui mukaan. Teuvo V. Riikosen ja Antero Laukkasen tarinoissa näillä kohtaamisilla on ollut kauaskantoinen vaikutus. Mutta tarinan taustalla vaikuttaa henkilö, joka ei ole paikalla: isä. Millainen merkitys isän poissaololla on ollut?

Riikonen muistuttaa, että kun ovia suljetaan, emme tiedä, miltä meitä on varjeltu. Valitessaan katkeruuden on jo hävinnyt. Sen sijaan Joosefin sanat hänet pettäneille veljilleen tuntuvat läheisiltä: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi”.

Laukkanen tajusi teini-iässä mitä isä oli perheelle tehnyt. Silloin olisi tehnyt mieli lyödä.

– Rukouksessa Pyhä Henki tarttui tähän salaiseen vihaani. Annoin isälleni anteeksi, eikä tällä historialla ole ollut minuun otetta enää. Olen oppinut kiittämään lapsuudestani. Ne olivat Jumalan hyvän käden alla olevia tapahtumia. Rohkaisen jokaista kiittämään omasta lapsuudestaan.

Hän muistuttaa valintojen merkityksestä, niin vanhempien kuin omien.

– En ajattele olevani erityinen, mutta valintojeni vuoksi elämästäni voi tulla erityinen.

Omassa isyydessään niin Riikonen kuin Laukkanenkin ovat huomanneet, että malli puuttui. Molemmat myöntävät, että eväät olivat ohuet, mutta itsensä syyllistämiseen he eivät ryhdy.

Valitsen auttaa

Miehissä palaa halu auttaa yhteiskunnan heikoimpia. Hyvä arki ry:n hallituksen puheenjohtajana Laukkanen on ollut kanavoimassa miljoonia kiloja ruokaa vähävaraisille. Hänen auttamistyönsä on huomioitu myös sosiaalineuvoksen arvonimellä ja uutena kansanedustajana vaikutussala on laajentunut entisestään.

Kansanopiston rehtorina Teuvo V. Riikonen toteutti aikoinaan löytämäänsä ajatusta: jokainen voi oppia. Hän avasi ovet kehitysvammaisille, maahanmuuttajille ja muille erityisryhmille. Nyt Parikanniemisäätiön toiminnanjohtajana hän luo hyvän asumisen puitteita lastenkotiin sijoitetuille lapsille ja tukee säätiön diakoniatyötä.

Nämä miehet ymmärtävät avun merkityksen. Se motivoi auttamaan.

– Lapsuudenkotini köyhyys oli tunnettua. Meille tuotiin joulu kahdesta osoitteesta. Seurakunnan diakoniatyö lahjoitti jouluruuat ja Pelastusarmeija joulupaketit. Ilman sitä apua meillä ei olisi ollut joulua, Laukkanen kiteyttää.

Miesten auttamishalu nousee myös vahvoista esikuvista. Erityisellä lämmöllä he puhuvat äideistään.

– Äiti nakitti aina minut viemään joululahjat naapureille. Mistä äiti oli ne taikonut? Ne lahjat oli otettu niukkuudesta, Riikonen päättää.

Asemaansa ja vaikutusvaltaansa he käyttävät nyt ovien aukaisemiseen heille, joilla ei ole siihen itse voimia. Paavo Niskan sekä Aila ja Risto Kotkavuoren antama esimerkki jäi elämään.