Rippikoulua läpi elämän

Rippikoulun käy Suomessa edelleen yli 85 prosenttia 15-vuotiaista ikäluokan nuorista. Viime sunnuntai oli kesän vilkkain konfirmaatiopäivä. Suomessa rippikoulun päättävään jumalanpalvelukseen osallistuu vuosittain noin puoli miljoonaa ihmistä.

Kun rippikoulu toimii niin kuin sen pitäisi, sen aikana tapahtuu useita asioita, joiden tulisi jatkua ja jäädä pysyvästi osaksi kristityn elämää. Yksi ilmeisimpiä on kristillinen opetus: Kuka Jeesus oikein oli? Mitä hän teki ja mitä se minulle merkitsee? Mikä on Raamatun merkitys ja paikka kristityn elämässä? Mikä on kasteen ja ehtoollisen merkitys? Näihin, ja lukuisiin muihin, kristillisen uskon kannalta keskeisiin kysymyksiin, tulisi saada selvyyttä rippikoulussa. Tuon selvyyden tulisi sitten kasvaa läpi kristityn elämän. On aivan oikein laulaa rippikoulussa: ”tunnen suurta Jumalaa vain vähän.” Tarkoitus on kuitenkin myös kasvaa uskonasioiden ymmärtämisessä.

Tietämättömyyttä pahempaa on ainoastaan sen julistaminen, ettei mistään uskoon liittyvästä voikaan tietää mitään varmaa. Koska Jumala on suuressa armossaan ja hyvyydessään nähnyt hyväksi ilmoittaa meille monia asioita itsestään, on silkkaa ylpeyttä ja kapinallisuutta olla ottamatta niitä vastaan ja kieltäytyä kasvamasta niiden syvemmässä ymmärtämisessä. Uskonelämässä, jos missä, pätee elinikäisen oppimisen periaate. Jumalan suurten pelastustekojen tulisi olla opetuksen keskiössä. Kristityn elämässä kaikki muu on seurausta siitä, mitä Jumala on ensin tehnyt meidän puolestamme. Apostoli Johanneksen sanoin: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Uskonelämässä, jos missä, pätee elinikäisen oppimisen periaate.

Toinen asia, joka rippikoulusta toivottavasti jää pysyväksi, on uskon tunnustaminen ja siihen sitoutuminen. Rippikoulun jälkeen on koskettavaa kuulla nuorten tahto sitoutua uskoon ja nähdä heidän polvistuvan ehtoollispöytään. Tarkoitus on, että tämä uskon tunnustaminen ja Kristuksen armon vastaanottaminen jatkuisi läpi koko ihmisen elämän. Mikään meidän tunnustustekomme ei tietenkään lisää yhtään mitään Jumalan tekoihin. Se pelastus, jonka Jumala ihmiselle Sanassaan, kasteessa ja ehtoollisessa antaa, ei kaipaa ihmisen lisäyksiä. Päinvastoin, kun tunnustamme uskomme, me vain vastaanotamme, kiitämme, iloitsemme ja elämme siitä, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Hänen ristintyönsä on se kalliopohja, jolle uskomme rakentuu ja jolla se lepää. Tämä pohja kestää. Ja vaikka usko haaksirikkoutuisikin elämässä, Kristus-kalliolle voi aina palata takaisin. Hän on uskollinen, vaikka me olisimme uskottomia.

Ei myöskään pidä väheksyä rippikoulussa niin tärkeää yhteyden ja ystävyyden kokemista. Ei ole merkityksetöntä, että puhumme ”uskonystävistä”. Vanhat totuudet ”yksinäinen puu ei kauan pala” ja ”seura tekee kaltaisekseen” pitävät edelleen paikkansa. Eräässä viime viikonvaihteen rippijuhlassa puhe kääntyi kahveilla siihen, miten merkittävää usealle läsnä olevalle aikuiselle oli se, että heillä oli uskovien ystävien pienryhmä, johon he osallistuivat. Sen merkitys oli uskon säilymisen ja elämässä jaksamisen kannalta suorastaan ratkaiseva. Kristillinen usko on aina henkilökohtaista, mutta samalla myös vahvasti yhteisöllistä. Uskonsisaria ja -veljiä tarvitaan elämässä loppuun asti.