Piilossa kirkkaassa päivän­valossa

Uutuuskirjan mukaan Uusi testamentti tulvii tahattomia yhteensattumia, jotka vahvistavat käsitystä sen luotettavuudesta.

Kuva: Shutterstock

Oletko koskaan miettinyt, miksi vaikkapa evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä on nykylukijan silmään jokseenkin jonninjoutavilta kuulostavia lillukanvarsia, jotka eivät tunnu teologisesti oleellisilta? Yksi syy on se, että niiden kirjoittajat ovat tahtoneet laatia luotettavan selostuksen silminnäkijöiden todistusten pohjalta, väittää kotiäiti ja filosofian tohtori Lydia McGrew.

Kirjassaan Hidden in Plain View (DeWard Publishing 2017) hän vyöryttää vakuuttavan suuruisen kokoelman tarkalle silmälle erottuvia suunnittelemattomia yhteensattumia, jotka yhden evankeliumin sisällä näyttävät merkityksettömiltä, mutta toisen evankeliumin, Apostolien tekojen tai vaikkapa jonkin Paavalin kirjeen yhteensattumaan yhdistettynä vahvistavat kummankin tekstin historiallista luotettavuutta.

McGrew on valikoinut kirjaansa näitä tapauksia yhteensä 47, ja erityisesti menneiden aikojen filosofien ja teologien tuotannossa niitä on lueteltu paljon lisää. Kirjassa onkin kyse oikeastaan vanhan, anglikaaniselta pastorilta ja filosofilta William Paleylta peräisin olevan ”suunnittelemattomuusargumentin” elvyttämisestä kuin uudesta keksinnöstä.

Mikä on ”tahaton yhteensattuma”?

Mikä sitten oikein on tällainen tahaton yhteensattuma? Sellainen on esimerkiksi Johanneksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus moittii Pietaria tämän sivallettua miekalla ylipapin vartijalta korvan pois: ”Pane miekkasi tuppeen! Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?” (Joh. 18:10) Tämä on ainoa kohta koko evankeliumissa, jossa Jeesus puhuu ”maljasta”, joka hänen on juotava.

Henkilö, joka on lukenut evankeliumeista vain Johanneksen, saattaa hyvin ihmetellä, miksi juuri tässä kohtaa Jeesus käyttää tuota erikoista ja harvinaista kielikuvaa. Muut evankeliumit vastaavat tähän kysymykseen kertomalla Jeesuksen rukoilleen Getsemanessa aiemmin käyttäen juuri tätä metaforaa, jolloin sen esiintyminen vangittaessakin tulee luontevaksi.

Jos Johanneksen evankeliumiin olisi vain kopioitu muista evankeliumeista kyseistä materiaalia Getsemanesta, tekstiin olisi voinut odottaa sisältyvän myös rukouksen, jossa malja esiintyy, sillä se sopisi asiayhteyteen hyvin. Näin ei kuitenkaan ole, mikä saa lausahduksen näyttämään tahattomalta yhteensattumalta ja siksi luotettavalta silminnäkijätodistukselta.

Tahattomat yksityiskohdat kuuluvat rikosetsivän ja tieteenfilosofin työkalupakkiin.
Mutta mistä monista yksityiskohdista nouseva luotettavuus oikein johtuu? Tähän vastaa kirjaan jälkipuheen kirjoittanut entinen ratkaisemattomien rikosten tutkija (cold case detective), professori J. Warner Wallace, joka kertoo kääntyneensä kristityksi tutkiessaan Jeesuksen ylösnousemusta rikosetsivän menetelmillä.

Todenmukaisille lausunnoille on tyypillistä, että ne vahvistavat tällaisten detaljien kautta toisiaan tavalla, josta todistajat itse eivät ole lainkaan tietoisia.

Hänen mukaansa rikosten selvittämisessä keskeisessä asemassa ovat silminnäkijöiden ohimennen kertomat toisistaan poikkeavat yksityiskohdat. Todenmukaisille lausunnoille on tyypillistä, että ne vahvistavat tällaisten detaljien kautta toisiaan tavalla, josta todistajat itse eivät ole lainkaan tietoisia. Wallacen mukaan evankeliumit muistuttavat monesti tällaisia todistajanlausuntoja, joiden jättämät johtolangat lukija voi etsivän tavoin yhdistää johtopäätökseksi tekstin luotettavuudesta.

Ammattifilosofit voisivat puhua evankeliumien tutkimisen kohdalla vaikkapa ”silminnäkijähypoteesista”, joka tuottaa testattavana ennusteenaan juuri lukuisia vaikeasti tai mahdottomasti väärennettäviä yhteensattumia. Kun yhteensattumia kertyy, lausuntojen luotettavuus tulee hyvin hankalaksi kiistää ja silminnäkijähypoteesi saa vahvistusta. Todennäköisyyslaskentaa tuntevat tunnistavat tällaisen kasautuvan todistusaineiston merkityksen: yhden tapauksen ei tarvitse nostaa luotettavuuden astetta kovin paljon, mutta kymmenet samanlaiset tapaukset nostavat sitä oleellisesti.

Tämän lähestymistavan käyttö luo kirjan merkittävyyden: vaikka yksittäisten tekstien analyysista olisikin eri mieltä, on hankala kiistää lähestymistavan oikeutusta kokonaan. Varsinkaan, kun metodi on rutiininomaisessa käytössä eksegetiikan ulkopuolella. Samalla kuitenkin menetelmää voi käyttää tavallinen raamatunlukijakin, sillä tahattomien yhteensattumien tunnistamiseen ei tarvita muuta kuin tarkka silmä ja sisälukutaito.

Ammennettavaa jää muillekin tutkijoille

Yksi kirjan puute on, että McGrew ei missään vaiheessa kehitä sitä vahvemmin suuntaan, jossa hänen kaltaisensa analyyttinen filosofi pääsisi todella näyttämään taitonsa. Hän kyllä käyttää termejä ”hypoteesi”, ”data” ja ”selitys” ahkerasti, muttei antaudu samanlaiseen muodolliseen todistusaineiston arviointiin kuin miehensä, filosofian professori Tim McGrew’n kanssa kirjoittamassaan tunnetussa artikkelissa Jeesuksen ylösnousemuksesta. Sellainen analyysi olisi ollut hienoa nähdä nytkin, mutta ehkä hän on halunnut pysyä jossain määrin populaarimmalla ja aihetta esittelevällä tasolla. Vanhan testamentin puolelle ei edes vilkuilla, mikä jättää tilaa aiheesta kiinnostuville muille tutkijoille.

Kuten McGrew, minäkin ihmettelen, miksi Raamatun tutkiminen tällaisesta näkökulmasta käsin on ollut pitkään katveessa. Oli syy mikä tahansa, kirja on tärkeä suomalaisenkin eksegetiikan tutkimuksen kannalta siten, että se liittyy analyyttisen filosofian ja englanninkielisten evankelikaalien harjoittaman eksegetiikan mielenkiintoiseen ja kasvavaan liitokseen, jota voi jokainen kristitty käyttää korkeatasoiseen, avoimeen ja rehelliseen uskonpuolustukseen.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: