Merja ja Jarmo Karjalainen ovat kokeneet avioliittonsa konkurssin ja nousun syöksykierteestä tietoiseen avioliittoon. He tahtovat rohkaista muitakin pareja sitoutumaan toisiinsa.

Sen hetken Merja Karjalainen muistaa. Mies oli taas ylitöissä ja hän itse kahden pienen lapsen kanssa kotona, joka oli perustettu uudelle paikkakunnalle maaseudun tuntumaan. Lapset kitisivät äidin helmassa. Merja avasi jääkaapin. Se ammotti tyhjänä. Tuo tyhjä jääkaappi oli kuin kuva Merjan ja hänen miehensä avioliitosta. Eväät olivat kerta kaikkiaan lopussa.

Merja soitti miehelleen töihin ja pyysi tätä käymään kotona sen verran, että voisi käydä autolla kaupassa, minne oli pitkähkö matka.

– Meillä oli avioliittoa viisi vuotta takana, mutta meillä ei ollut muuta yhteistä kuin lapset ja se, että asuimme saman katon alla, Jarmo Karjalainen tilittää.

– Suhteemme oli syöksykierteessä kohti tuhoa, Merja täydentää.

Paukapäät koolla?

Romanttinen rakkaus oli kuihtunut pois. Puolisot olivat kadottaneet keskinäisen yhteyden ja läheisyyden valvottujen öiden, ylitöiden ja pyykkivuorten alle. Perhe-elämä kulki järjettömältä tuntuvaa rataansa. Sitten koitti kesä 1989. Merja huomasi ilmoituksen kesäleiristä, missä olisi tarjolla täysihoito ja lastenhoito samassa paketissa. Hän ehdotti miehelle lomaviikkoa. Lomaviikon koittaessa perhe pakkautui autoon. Loppumatkasta auto kaarsi loivaa ylämäkeä, ja sen huipulla odotti yllätys. Tien ylle oli laitettu kookas banderolli, jossa luki ”AVIOLIITTOLEIRI”.

– Emme todellakaan tienneet, että olimme ilmoittautuneet avioliittoleirille. Tuskin edes ymmärsimme, mitä se tarkoittaa, Karjalaiset kertovat huvittuneina.

Merja suorastaan pöyristyi kuullessaan, että joku pari laskeskeli olevansa jo seitsemättä kertaa mukana leirillä.

– Säälien mietin, millaisia paukapäitä ihmiset ovat, jos eivät vuosienkaan päästä opi näitä asioita, hän muistelee vähätteleviä ajatuksiaan.

Sisäinen taistelutanner

Ensijärkytyksen jälkeen Merja lähti mukaan luennoille ja pienryhmään.

– Nieleskelin ryhmässä, kun muut puhuivat avioelämästään. Totesin mielessäni, että minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa aviomiehestäni, Merja muistelee karua tilannetta.

Merjan ihmetellessä uusia vaikutteita, Jarmo oli päättänyt, että lapset eivät pärjää ilman hänen läsnäoloaan hoidossa.

– Istuin kaksi päivää hiekkalaatikon reunalla lasten kanssa. Lastenhoitajat yrittivät kyllä hienovaraisesti rohkaista minua lähtemään aikuisten ohjelmaan, mies hymyilee nyt muistolleen.

Kolmantena leiripäivänä Jarmo liittyi vastahakoisesti aikuisten ohjelmaan. Illalla miesten saunassa hän ihmetteli miesten rauhallisuutta ja poikkeuksellisen avointa ja hyvää ilmapiiriä.

Koitti viimeinen leiripäivä, joka huipentui Sanan ja rukouksen iltaan. Merja lähti paikan päälle. Jarmo jäi vahtimaan lasten unia.

– Tunsin sisäistä tuskaa. Koin olevani taistelutanner. En koskaan ole kokenut Jeesuksen kutsuvan minua niin vahvasti luokseen. Samanaikaisesti Saatana kuiski valheita sisimpääni, Jarmo todistaa.

Piakkoin huoneen ovelle koputettiin. Oven takana oli ystävällinen naishenkilö, joka vakuutti Jarmolle, että pitäisi huolta lapsista. Jarmo olisi vapaa menemään iltaohjelmaan. Mies lähti.

Syöksykierre katkeaa

Illasta tuli hänelle ja Merjalle käännekohta yksilöinä ja avioparina. Aviopari polvistui toista kertaa elämässään alttarille.

– Minä kohtasin Jumalan tuona iltana. Kristinuskosta en vielä paljon ymmärtänyt, mutta sallin Jeesuksen tulla elämääni, Jarmo kertoo.

Alttarilta nousi aviopari, jonka taakka tuntui puolittuneen. Merja tosin oli tullut uskoon jo edellisenä syksynä. Avioliittoleiri oli Jarmolle lähtölaukaus uudelle elämälle kristittynä, mutta molemmille aviopuolisoille se merkitsi nyt tietoisen avioliiton alkua.

Aviosuhteen syöksykierre katkesi, ja Karjalaiset saivat uutta toivoa. Helppoa ei arjesta vieläkään tullut, mutta molemmat tiesivät, että parempaan suuntaan oltiin menossa.

Enimmäkseen arkea

– Nyt voin sanoa, että seuraavat kymmenen vuotta kesäiset avioliittoleirit olivat kuin ”dialyysihoitoa” todella kipeille asioille. Toisinaan tuntui, että se oli yhtä helvettiä. Silti lähdimme aina mukaan, koska lopputulema oli aina myönteinen suhteellemme, Jarmo kertoo.

Noina vuosina perheeseen syntyi kaksi lasta lisää. Nyt Karjalaisilla on kaikkiaan neljä aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi.

Jumalan armo on kantanut perhettä, kun aviopuolisot nöyrtyivät sen kannettavaksi.
Karjalaiset korostavat, että elämä on enimmäkseen arkea. Jumala ei halveksi arkea, vaan hän juuri pyhittää sen.

– Hengellinen ja maallinen kuuluvat yhteen. Ne limittyvät toisiinsa, ja arkisissa ongelmissa ja kysymyksissä Jumala haluaa olla lähellämme ja auttaa meitä, Jarmo avaa todeksi elettyä suhdettaan Jumalaan.

Tietoiseen avioliittoon

Ensimmäisen avioliittoleirin hedelmänä Karjalaisten arvojärjestys mullistui. Jarmo päätti, ettei enää tee ylitöitä iltaisin ja viikonloppuisin.

– Pikkulapsiperheessä isän 60 työtuntia viikossa oli yksinkertaisesti liikaa. Lisäksi aloin laittaa kalenteriin pekkasten paikalle ”merjasia”, Jarmo vitsailee.

Merjas-päivinä aviopari nautti kahdenkeskisestä ajasta, kun lapset olivat koulussa ja kerhoissa.

– Puhumattomuuden sijaan aloimme tietoisemmin opetella kertomaan omista henkilökohtaisista toiveista ja tarpeista. Puhumattomuudesta pääsee vain puhumalla, Merja sanailee.

Kun pariskunta oli vuosien ajan työstänyt omaa aviosuhdettaan, he kokivat, että omista löydöistä voisi olla jaettavaksi asti.

Verratonta vertaistukea

– Kesällä 2000 toimimme ensimmäistä kertaa ryhmänvetäjinä avioliittoleirillä. Tärkein tehtävämme on olla vertaistukena tosille pareille. Joka kerta yllätymme iloisesti, kun lähdemme kantamaan vastuuta. Rikastumme itsekin, kun annamme aikaamme ja voimiamme avioparityöhön, Karjalaiset tunnustavat.

Lista on vaikuttava: Kansanlähetyksen avioliittoleirit, Mennään eteenpäin -viikonloput, Virtaa Välillämme, Alfa-avioliittokurssi ja viime vuosina Parempi Avioliitto ry:n leirit. Muun muassa näiden järjestöjen ja yhdistysten leireillä ja tapahtumissa Karjalaiset ovat hoitaneet omaa liittoaan, mutta myös kantaneet vastuuta ja tukeneet lukuisia aviopareja.

– Yksi hienoimmista viime vuosien kokemuksista on ollut Kansanlähetysopistolla järjestetty nuorten avioparien ja seurustelevien parien viikonloppu. Saimme olla rohkaisemassa aktiivisia nuoria vastaamaan toisten nuorten tarpeeseen avioliitto-opetuksesta. Mainostus on hoidettu puskaradion ja sosiaalisen median välityksellä. Viikonlopputapahtuma on ollut aina viimeistä paikkaa myöten täynnä, Karjalaiset kertovat.

Heidän mielestään juuri nuorena parina saatu avioliitto-opetus, vertaistuki ja rohkaisu on parasta, mitä nuoret voivat itselleen antaa.

Sitoutumisen siunaus

Karjalaiset tunnistavat yhteiskunnassamme leijuvan oletuksen, ettei parisuhteeseen voi sitoutua eliniäksi, ja siksi ollaan ehkä varuillaan alusta lähtien.

– Tunnemme tapauksen, jossa nuoripari haki kuulutuksia paikallisseurakunnasta. Virkailija antoi parille mukaan seurakunnan työstä kertovia esitteitä. Nuoripari löysi pinkasta myös avioerohakemuslomakkeen. Kyseessä oli varmasti tahaton virhe, mutta tämä kuvastaa silti jotain ajastamme, Karjalaiset hymähtävät.

He korostavat, että sitoutuminen elinikäiseen avioliittoon on tärkeä ja ehkä vaikein osa parisuhdetta. Vanhempien välinen suhde on lapsen koti. Oikeastaan sitoutumiselle antaa pohjan jo rakastettuna lapsena eletty elämä. Kun on valmis turvallisesti luopumaan isästä ja äidistä, on valmis liittymään toiseen ja sitoutumaan vapaudesta käsin.

– Kun tietoisesti sitoudutaan toinen toiseensa, se tuo turvallisuutta ja mahdollistaa tunnesuhteen syvenemisen.

Kolme kiperää kysymystä avioliitosta:

Merja ja Jarmo Karjalainen vastaavat.

Miten ymmärrätte Raamatun kehoituksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa.” (Hepr. 13:4)?

– Avioliitossa olen sitoutunut omaan puolisooni. Samalla sanon ”ei” kaikille muille.
Avioliitto on pyhä ja Jumalan asettama parisuhdemalli miehelle ja naiselle.

Miksi juuri avioliitto, miksei avosuhde?

– Avioliitto on Raamatun parisuhdemalli (1. Moos. 2:24 ja Matt. 19:4–6).
Avioliitto on suoja kumppanuudelle, ja sille on vahva lainsäädännöllinen suoja.
Liitto on sitoutumisen julkinen merkki. Liitossa olemme sopineet puolustaa ja tukea toisiamme. Avosuhteesta puuttuvat lähtökohtaisesti nämä elementit.

Millaiset rohkaisun sanat haluaisitte vielä jättää pariskunnille, joilla on haasteellinen vaihe elämässä tai vaikeuksia avio­suhteessa?

– Nähkää vaivaa ja järjestäkää kahdenkeskistä yhteistä aikaa! Puhukaa rohkeasti unelmista ja toiveista, mutta myös peloista tai muista vaikeista tunteista. Ravitkaa suhdettanne, ja miettikää mikä esimerkiksi ilahdutti puolisoanne seurusteluaikana. Rukoilkaa yhdessä Jumalan apua arjen haasteisiin. Hän kuulee ja vastaa, luottakaa siihen.