Miksi miehet eivät käy kirkossa?
Kuva: Shutterstock
Ovatko naiset luonnostaan uskonnollisempia vai onko julistuksemme riisunut evankeliumista sellaisia puolia, jotka vetoaisivat miehiin?
Jos astut kirkon ovesta sisään kesken jumalanpalveluksen, mitä kuulet? Pauhaavan mieskuoron virttä veisaamassa? Tuskinpa, ellet satu olemaan herätysliikkeen teologipäivillä. Kirkonpenkkiä kuluttavat yleensä enemmän naiset kuin miehet.
Vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaan 70 prosenttia Suomen ev.-lut. kirkon jumalanpalveluskävijöistä on naisia. Trendi on sama muuallakin länsimaissa. Yhdysvalloissa naiset muodostavat 61 prosenttia jumalanpalvelusten kävijöistä.
Mutta onko aina ollut näin? Vai onko asetelma kääntynyt historian saatossa tällaiseksi?
Miesten kirkossakäynti-into lakkasi jo 1600-luvulla
Katolisen tutkijan Leon J. Podlesin mukaan ei kuitenkaan ole merkkejä siitä, että miesten ja naisten uskonnollisessa käyttäytymisessä olisi ollut eroja ensimmäiseen vuosituhanteen.
Niitä merkkejä alkaa löytyä 1600-luvulta Uudesta-Englannista. Seurakuntien tilastoissa voidaan ensi kertaa havaita, että naiset osallistuvat miehiä useammin jumalanpalveluksiin, vaikka väestössä oli 150 miestä 100 naista kohden. Tilastot 1700- ja 1800-lukujen jumalanpalveluksista eri puolilta Yhdysvaltoja vahvistavat saman trendin.
Teollinen vallankumous 1800-luvulla näyttää syventäneen miesten ja naisten välistä kuilua entisestään. Maatalousyhteiskunnassa miehet ja naiset vielä työskentelivät yhdessä tilallaan. Teollistuminen erotti miesten ja naisten elinpiirit toisistaan. Miehet menivät töihin tehtaisiin, ja naiset jäivät yleensä kotiin huolehtimaan kotitöistä ja lapsista.
Miesten julkiseen elinpiiriin kuuluivat kaupankäynti ja politiikka. Naisten yksityiseen elinpiiriin hurskaus, kodinhoito ja kasvatus. Uskonnosta tuli siten entistä enemmän naisten asia. Kun kolme neljästä kirkossakävijästä oli naisia, pastorit alkoivat suunnata saarnojaan enemmän heille, mikä taas lisäsi miesten vieraantumista kirkosta.
Uskovista tuli Kristuksen morsiamia
Mutta miksi jumalanpalvelukset alkoivat kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä? Mitä sellaista pastorit julistivat, jonka miehet ehkä kokivat vieraaksi? Leon J. Podles näkee juurten ulottuvan 1300-luvun morsiusmystiikkaan. Kun Raamatussa Kristusta kuvataan sulhaseksi ja seurakuntaa morsiameksi, keskiajan morsiusmystiikassa yksittäisen uskovan sielu ottaa tämän morsiamen paikan. Jeesus ei ole vain maailman Vapahtaja, vaan henkilökohtainen rakastaja, jonka yhteyttä uskovaan mystikot kuvaavat eroottisin kielikuvin.
Morsiusmystiikka siirtyi keskiajan katolisuudesta myös protestanttisuuden pariin ja vähitellen myös osaksi tämän päivän julistusta. David Murrow antaa kirjassaan Why Men Hate Going to Church (Miksi miehet vihaavat kirkkoon menemistä) esimerkkejä tästä: ”Eräs kirjailija kehottaa lukijoitaan ’kehittämään suhteen ainoan Rakastajan kanssa, joka todella tyydyttää sisimmät halusi’.”
Puhe romanttisesta ja intiimistä suhteesta Jeesukseen on yleistä myös modernissa ylistysmusiikissa, jonka sanasto ja sävel eivät toisinaan juuri eroa sekulaareista pop-balladeista.
Sielun rakastaja vai voittoisa Kuningas?
Podles ja Murrow ovat sitä mieltä, että kristillisen uskon kuvaaminen hurmiollisena rakkaussuhteena Kristukseen ei ole raamatullinen eikä herätä vastakaikua monen miehen elämässä. Ajatus Jeesuksesta uskollisena kumppanina ja suojelijana vetoaa enemmän naisiin, kun taas monet miehet etsivät vahvaa johtajaa, voittoisaa kuningasta, jota seurata. Miehet kaipaavat missiota, päämäärää, jonka eteen voidaan aktiivisesti toimia.
Lähteet:
Miia Leinonen ja Kati Niemelä: Jumalanpalvelus arjen voimana – Seurakuntalaisten jumalanpalvelusodotukset ja -kokemukset. Kirkon tutkimuskeskuksen www-julkaisuja 29, 2012.
U.S. Congregational Life Survey 2008–2009.
Leon J. Podles, The Church impotent. The Feminization of Christianity, 1999.
David Murrow, Why Men Hate going to Church, 2011.
Podlesin mukaan miehille on naisia tyypillisempää ajatella dikotomioiden eli kahtiajakojen kautta. Raamatussakin puhutaan kahtiajaoista ja vastakohdista: taivas ja helvetti, synti ja armo, vuohet ja lampaat. Moderneissa saarnoissa näistä jaoista joko vaietaan tai niiden erot hälventyvät. Ja kuitenkin niistä puhuminen vetoaisi moniin miehiin.
Tutkimukset puhuvat jatkuvasti naisten aktiivisemmasta uskonnollisuudesta. Ehkä naiset ovat miehiä herkempiä ottamaan hengelliset asiat vakavasti. Podles ja Murrow herättävät kuitenkin kysymään, olemmeko kenties yksipuolistaneet tai vääristäneet kristillisen sanoman. Jos tarkistaisimme evankeliumin julistusta Raamatun valossa, ehkä useampi mies innostuisi seuraamaan Jeesusta.
Jumalan pehmeä ja kova puoli
Raamatussa Jumalaa verrataan kanaemoon, joka kokoaa poikasensa siipiensä suojaan. (Matt. 23:37). Jumalaa sanotaan myös runsaan lohdutuksen Jumalaksi ja Jeesusta ystäväksi, joka lupaa antaa yltäkylläisen elämän. Jumala armahtaa syntistä ja on lähellä sairaita ja heikkoja. Tällainen ”pehmeä” puoli on oleellinen osa kristillistä uskoa.
Mutta Jumalaa kuvataan myös maailman vanhurskaaksi hallitsijaksi ja kansojen tuomariksi. (Ps. 98:9) Jeesus käy kovasanaisia väittelyitä kirjanoppineiden kanssa ja pelastaa ihmiskunnan Saatanan vallasta uhrikuolemallaan. Hänen seuraajansa on otettava risti ja kärsittävä evankeliumin etenemisen vuoksi. Paimenten on torjuttava seurakuntia uhkaavat sudet. Myös tämä ”kovempi” puoli kuuluu uskoomme.
Tietenkään naiset eivät usko vain evankeliumin ”pehmeään” puoleen, eivätkä miehet vain ”kovaan”. Ja on miehiä ja naisia, jotka eivät ajattele kuten omalle sukupuolelle on keskimäärin tyypillisempää. Jaottelu ei kulje vain sukupuolien, vaan eri persoonallisuuksien mukaan.
Jos Raamatun sanomaa tarkastellaan tällaisen ”pehmeän” ja ”kovan” suhteesta käsin, heiluri on kristikunnassa varmasti liikkunut reilusti pehmeän puolelle. Yhtä vaarallista on keinua toiseen äärilaitaan. Tasapainon löytäminen on vaikea laji, mutta meidät on kutsuttu olemaan uskollisia Raamatun evankeliumille.