Mielipide: Vieläkö kirkon järjestyksellä on merkitystä, kun seurakunnat avaavat tilojaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen?

Kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa ajetaan sisälle kirkkoon, joudutaan ohittamaan sekä kirkollinen lainsäädäntö että kirkolliskokouksen päätökset, kirjoittaa varatuomari Pekka Lahdenperä.

Ihmisiä istuu riveissä.

Kirkolliskokous on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon korkein päättävä elin. Se päättää myös kirkon opista, kuten avioliitto-opista. Monet seurakunnat avaavat tilojaan samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, vaikka asiasta ei ole tehty kirkolliskokouksen päätöstä. KUVA: KIRKON KUVAPANKKI / AARNE ORMIO

Kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa ajetaan sisälle kirkkoon, niin joudutaan ohittamaan sekä kirkollinen lainsäädäntö että kirkolliskokouksen päätökset. Tämä ilmiö voidaan nähdä yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyvänä ideologisena virtauksena, joka on alkanut yksittäisistä papeista ja siirtynyt kirkko- ja seurakuntaneuvostojen päätöksillä seurakuntiin ja nyt myös kirkon hierarkiassa seuraavaksi ylemmälle tasolle Tampereen tuomiokapitulin päätettyä hiljattain piispansa johdolla, että Messukylän seurakunnan kirkkotiloja voidaan käyttää samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisiin.

Näin siis siitäkin huolimatta, että korkein hallinto-oikeus on vuonna 2020 vuosikirjaratkaisullaan KHO:2020:97 linjannut, että evankelis-luterilaisen kirkon pappi toimittaessaan samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkimisen toimii paitsi vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta niin myös kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen ja sen perusteella annettua ohjeistusta.

Korkein hallinto oikeus totesi päätöksessään, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on avioliittolain mukaisesti oikeus päättää kirkollisen vihkimisen ehdot ja muodot. Kirkolliskokouksen hyväksymät kirkkojärjestys ja kirkkokäsikirja muodostavat yhdessä kirkollista vihkimistä koskevan säännöstön, joten kirkon voimassa olevien säännösten ja avioliittokäsityksen mukaan samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen ei ole mahdollista. Näin ollen tuomiokapituli ei ollut toiminut lainvastaisesti antaessaan samaa sukupuolta olleen parin vihkineelle papille varoituksen.

Mihin päätökset perustuvat?

Seurakunnissa päätösten juridinen perusta on rakennettu virheellisesti niin, että kyse olisi vain kirkkotilan käyttöä koskevasta asiasta. Tämä on pelkkää semantiikkaa. Kyse on paljon enemmästä.

Kun samaa sukupuolta olevat parit, jotka ovat evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, vihitään avioliittoon evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan tiloissa evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjan mukaisin menoin ja vihkimisen toimittaa evankelis-luterilaisen kirkon pappi, jonka kirkollinen vihkimisoikeus perustuu evankelis-luterilaisen kirkon pappeuteen, niin kyse on kirkon perustehtävän mukaiseksi tarkoitetusta, mutta selkeästi kirkon järjestyksen vastaisesta seurakunnallisesta toiminnasta.

Tampereen tuomiokapitulin päätöksen analysointi vaatisi oman kirjoituksensa. Sen perustelujen lopputuleman mukaan tuomiokapituli päätyi ratkaisuunsa ”tarkoituksenmukaisuuden” vaatimuksesta kirkossa vallitsevan vastakkainasettelun purkamiseksi.

Juridisessa arvioinnissa tällaisella tarkoituksenmukaisuusharkinnalla ei kuitenkaan voida ohittaa päätöksen laillisuusedellytyksiä eli seurakuntia ja tuomiokapituliakin sitovien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten noudattamista.

Lyhyt lainopillinen selvitys päätösten virheellisyydestä

Organisaationa kirkko muodostuu seurakunnista, joiden kautta se myös toimii. Seurakunnan tehtävänä on kirkkolain 3 luvun 1 §:n mukaan toteuttaa kirkon kirkkolain 1 luvun 2 §:ssä säädettyä tehtävää.

Tämä seurakunnan tehtävää koskeva perustavan laatuinen säännös määrittää myös seurakuntaneuvoston toimivallan rajat. Sen toimivalta ei ulotu sellaisiin asioihin, jotka ovat vastoin kirkon tehtävää ja siihen perustuvaa järjestystä.

Jo tästä seuraa, ettei seurakuntaneuvostolla yhdessä kirkkoherran kanssa ole kirkkolakia alemman tasoisen säännöksen – nykyisin voimassa olevan kirkkojärjestyksen 3 luvun 53 §:n lauseen ”kirkon käyttämisestä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston kanssa” nojalla oikeutta päättää seurakunnan kirkkotilojen käyttämisestä kirkkolain nojalla säädettyjen säännösten ja kirkolliskokouksen päätösten vastaisiin toimituksiin.

Vakiintuneiden laintulkintaperiaatteiden mukaan yksittäistä oikeussäännöstä, siis kirkkojärjestyksen 3 luvun 53 §:n yhtä lausetta, ei voida soveltaa muista säännöksistä irrallaan eikä vastoin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen systematiikkaa ja tarkoitusta. Näin sen vuoksi, koska kirkollinen säädöstö kokonaisuudessaan ja ensisijaisesti palvelee kirkon tunnustuksen mukaisen tehtävän toteuttamista.

Kirkkolain 3 luvun 2 §:n mukaan seurakunnan on hoidettava tehtävänsä, hallintonsa ja omaisuutensa (mm. kirkot) kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja erikseen annettujen säädösten mukaan (esim. kirkkokäsikirjan määräykset kirkolliseen avioliittoon vihkimisestä). Säännös edellyttää, että kirkkotilojen käyttö palvelee kirkon ja seurakunnan kirkkolain mukaista tehtävää, jossa kirkkolain valtuuksin määritellyt kirkolliset toimitukset ovat keskeisessä osassa.

Tällaisessa ”yhden lauseen juridiikassa” ei myöskään huomioida säädöshierarkian merkitystä.  Kirkkojärjestys on kirkolliskokouksen kirkkolain valtuuksin hyväksymä kirkkolakia alempi säädös ja on siten alisteinen kirkkolaille ja tarkoitettu ohjaamaan kirkon toimielimiä kirkon tehtävän toteuttamisessa. Tästäkään syystä kirkkojärjestyksen yksittäisiä säännöksiä ei voida soveltaa kirkkolain ja kirkon päätösten vastaisesti.

Voimassa olevan kirkkolain hallituksen esityksessä HE 108/2022 vp (s. 56) todetaan nimenomaisesti, että kirkon tunnustusperusta ja tehtävä muodostavat selkeän perustan kirkon toimielinten toimivallalle ja kirkkoa koskevien säännösten johdonmukaiselle tulkinnalle.

Tilanne hallintotuomioistuimissa

Se seikka, että hallinto-oikeudet ovat ratkaisukäytännössään hyväksyneet kirkkoneuvostojen ja seurakuntaneuvostojen vastaavia kirkkotilapäätöksiä, ei poista edellä sanottua oikeudellista ristiriitaa. Myös hallinto-oikeuksien ratkaisut ovat perustuneet kirkkojärjestyksen kirkon käyttöä koskevan yksittäisen säännöksen yhden lauseen merkityksen virheellisen tulkintaan.

Toivottavasti hallinto-oikeudet ratkaistessaan siellä vireillä olevat valitukset ottavat huomioon vakiintuneeseen oikeuslähdeoppiin perustuvan, edellä mainitun hallituksen esityksestä ilmenevän, kirkollisten säännösten tulkintaohjeen.

Tässä yhteydessä on vielä tarpeen saattaa tiedoksi, että korkein hallinto-oikeus on 14.11.2023 antamillaan kahdella päätöksellä hylännyt Helsingin hallinto-oikeuden ja Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden erilaisista ratkaisuista tehdyt valituslupahakemukset, joissa oli kyse juuri seurakuntaneuvoston vastaavista tilapäätöksistä.

Kun korkein hallinto-oikeus ei perustele tarkemmin päätöksiään, missä valituslupaa ei myönnetä, niin varsinaiset perusteet jäävät arvailujen varaan. Tässä tapauksessa johdonmukainen hylkäysperuste voi olla siinä, että hallinto-oikeuksien päätöksissä, joihin valituslupaa haettiin, sovellettiin ennen 1.7.2023 voimassa olleen kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännöksiä.

Kun lain mukaan valituslupa on myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi, niin on selvää, ettei vanhentuneen lainsäädännön kohdalla ole tarvetta ennakkotapausratkaisulle.

Johtopäätelmät

Olemme siis edelleenkin tässä asiassa ilman korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua varsinaiseen oikeuskysymykseen. Kuitenkin edellä mainittu korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO:2020:97 on vahva viesti kirkolle: evankelis-luterilaisen kirkon pappi toimittaessaan samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkimisen menettelee vastoin pappisviran velvollisuuksia ja kirkon omissa toimivaltaisissa elimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen ja sen perusteella annettua ohjeistusta.

Kun kirkon pappia sitoo kirkon avioliittokäsitys ja sen perusteella annettu kirkollista vihkimistä koskeva säännöstö, sitoo se johdonmukaisesti myös seurakuntien kirkkoherroja, kirkko- ja seurakuntaneuvostoa, tuomiokapitulia ja ylipäätään kaikkia kirkon toimielimiä. Tämä on yksinkertainen totuus.

Tosin sekin on totta, että ideologioilla on yleensä oma totuutensa, joka ei kunnioita lakeja tai sääntöjä, eikä muitakaan auktoriteetteja. Mutta Jumalan sanaan pitäytyvältä kirkolta voidaan instituutiona edellyttää, että kunnioitettaisiin yhteisesti sovittuja ja asianmukaisesti säädettyjä menettelytapasäännöksiä määräenemmistövaatimuksineen myös niissä kysymyksissä, jotka liittyvät kirkon uskoon ja oppiin.

Kirjoittaja on oululainen varatuomari.

Muokattu 11.12.2023 klo 09.02: Tekstissä mainittu kirkkojärjestyksen 3 luvun 54 § on korjattu muotoon 3 luvun 53 §.

Mielipide

Tällä lomakkeella voit lähettää mielipiteesi lehteen. Toimitus pidättää oikeuden olla julkaisematta kirjoitusta.

    Haluatko, että sähköpostiosoitteesi lisätään uutiskirjelistalle?