Lähetyselämä ravitsee elämännälkäisen
Liisa Puhalainen sai lähetystyön sydämelleen jo nuorena. Silloin hän ei arvannut, että johdatus veisi hänet palmujen varjoon ja karulle aavikolle.
Liisa Puhalainen työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän kristillisessä koulussa opettajana mutta uskoo vielä palaavansa lähetyskentälle. Kuva: Tuuli Korpela
Yksi teini-ikäisen Liisa Puhalaisen suurimmista peloista oli joutua vanhana katumaan vääriä valintojaan. Halu käyttää elämä mahdollisimman viisaasti sai vahvistusta kristillisestä vakaumuksesta.
Kun Liisa näki Liekit-lähetysmusikaalin ja kuuli lähetyslaivalla olleiden kiehtovia kokemuksia, kutsumus lähetystyöhön alkoi orastaa. Hän kuitenkin epäröi, mistä Jumalan johdatuksen voisi tunnistaa.
Rukoile ja tee päätöksiä
Abiturienttikeväänä Liisa oli vaikean valinnan edessä. Erinomainen ylioppilastodistus mahdollisti lähes minkä tahansa urapolun. Nuori nainen oli kuitenkin ahdistunut, koska ulkoiset odotukset ja sisäinen palo olivat ristiriidassa.
Lopulta Liisa otti aikalisän ja matkusti kolmeksi kuukaudeksi Havaijille palvelemaan Youth with a Mission -järjestön lähetyskeskukseen. Kokemus oli hengellisesti järisyttävä ja antoi varmuutta tuskallisiin pohdintoihin johdatuksesta ja kutsumuksesta.
– Minulle valkeni, että Jumala on kiinnostunut omista toiveistani, kunhan ne eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa. Johdatus on rohkeutta tehdä päätöksiä, kun on ensin rukoillut.
Palmun alta aavikolle
Liisa Puhalainen on huomannut, että yleensä johdatuksen näkee selvimmin vasta jälkikäteen. Usein se on kulkenut arvaamattomia tai jopa humoristisia reittejä.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun Liisa ja Mikko-puoliso olivat käyneet lähetyskurssin ja valmistautuivat työkaudelle Etu-Aasiaan. Mitä lähemmäs lähtö tuli, sitä enemmän epävarmuutta kohdemaa herätti, kun taas Keski-Aasiassa näytti olevan pariskunnan osaamiselle huutava tarve. Tulevien lähettien kohdemaa vaihtui vain kuukausi ennen matkaan siunaamista.
Omaisuudesta irtautumiseen on jo tottunut, kun sen on tehnyt monta kertaa. Onhan se vähän haikeaa, mutta ei se itse istutettu vadelmapensas ole minulle kuitenkaan niin tärkeä, etten voisi lähteä.
Käänne oli yllättävä, sillä purjehtimista rakastava pariskunta oli poissulkenut Keski-Aasian aavikot vaihtoehdoista heti alussa. Lisäksi Liisa oli jo vuosia aiemmin säikähtänyt marttyyreina kuolleiden Barendsenien kohtaloa nähtyään muistolaatan Kansanlähetysopistolla. Myös Havaijin leppoisa ilmasto oli vielä tuoreena mielessä.
– Ihmettelin, miksi kukaan menisi sellaiseen paikkaan, kun Jumalaa voi palvella palmun allakin, Liisa nauraa.
Rukousvastauksena keltainen kerrossänky
Kohdemaan vaihtuminen viime tipassa oli oikeastaan siunaus, Liisa ajattelee nyt. Hän arvelee, että koko antoisa työkausi Keski-Aasiassa olisi muuten jäänyt välistä.
Perhe vietti neljä värikästä vuotta maassa, jonka asukkaille köyhyys, sota, burkhat ja moniavioisuus ovat arkipäivää. Kovia kokeneiden paikallisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus koskettivat.
Jumalan huolenpito näkyi ennen kaikkea yksityiskohdissa. Heti ensimmäisenä päivänä uudessa Keski-Aasian kodissa lastenhuoneessa odotti entisten asukkaiden jäljiltä keltainen kerrossänky – juuri sellainen, jota viisivuotias esikoinen oli hartaasti rukoillut.
ISA vastassa Ateenassa
Perhe joutui lopulta jättämään Keski-Aasian turvallisuussyistä, kun alueen poliittinen tilanne alkoi kärjistyä.
Keski-Aasiassa vietetyt vuodet kuitenkin viitoittivat tien seuraavaan paikkaan: Kreikkaan, jonne persian kielen taitoiset Puhalaiset päätyivät Lähetysyhdistys Kylväjän pakolaistyön tienraivaajiksi vuonna 2013.
– Pääsimme kuivilta aroilta sittenkin myös hiekkarannoille ja palmujen alle, Liisa kertoo huvittuneena.
Kun Kreikkaan lähtö oli vielä epävarmaa, Liisa rukoili, että lapsille löytyisi Ateenasta hyvä koulu. Kun hän googletteli vaihtoehtoja Keski-Aasian kodissaan, järjestelmä sensuroi pääsyn Ateenan kansainvälisen koulun verkkosivuille. Koulun lyhenne, ISA, tarkoittaa persian kielellä Jeesusta.
– Silloin ajattelin, että persiaa osaava Jeesus on jo Ateenassa odottamassa meitä.
Seikkailunhalu auttoi sopeutumaan
Lähetystyön konkari Ritva Olkkola-Pääkkönen on sanonut, että lähetystyöhön lähtijä saa satakertaisesti takaisin sen, mitä maallisessa mammonassa menettää.
Liisa Puhalainen vahvistaa, että väite on pitänyt paikkansa: elämä on ollut rikasta ja täyttä. Palava halu toteuttaa Jumalan tahtoa poiki sivutuotteena myös seikkailuja, hienoja kohtaamisia ja kauniita maisemia.
– Joskus tuntuu epätodelliselta katsoa kuvista mennyttä elämää. Kaikkein upeinta on kuitenkin ollut seurata aitiopaikalta, kuinka ihmisten elämä voi muuttua, kun he ottavat vastaan evankeliumin ja saavat apua.
Liisa paljastaa, että vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat aina kiehtoneet häntä.
– Seikkailunhalu ei ollut syy lähteä lähetystyöhön, mutta siitä on ollut apua. Olen esimerkiksi sopeutunut muutoksiin ja uusiin paikkoihin melko helposti. Samalla arvostan myös kovasti niitä, jotka pyörittävät täällä Suomessa perusarkea.
Rakkauden kaksoiskäsky onkin kolmoiskäsky
Joskus elämännälkä on ajanut lähetyskentällä jopa uupumukseen asti. Liisa kertoo, että hänellä on ollut taipumusta ylisuorittamiseen.
– Ulkomailla ei pysty elämään niin isolla teholla kuin Suomessa. Jopa kauppareissu vie enemmän energiaa vieraan kielen ja kulttuurin takia.
Vasta lähetystyöstä palatessaan Liisalle valkeni, että rakkauden kaksoiskäsky onkin kolmoiskäsky: siinä huomioidaan Jumalan, lähimmäisen ja oman itsensä rakastaminen. Oivalluksen jälkeen lepääminen on ollut helpompaa.
Omaisuus ei pidättele Suomessa
Muutaman Ateenassa vietetyn vuoden jälkeen Puhalaiset asettuivat toistaiseksi Suomeen. Liisa kuitenkin pitää todennäköisenä, että vielä joskus, jollain tavalla, he palaavat lähetystyöhön.
Aineelliset asiat eivät pariskuntaa juuri pidättele. Liisa kertoo, että omaisuudesta irtautumiseen on jo tottunut, kun sen on tehnyt monta kertaa.
– Onhan se vähän haikeaa, mutta ei se itse istutettu vadelmapensas ole minulle kuitenkaan niin tärkeä, etten voisi lähteä.
”Jumala on b-suunnitelmien mestari”
Vartin treffit päivässä, tunnin treffit viikossa, muutaman tunnin treffit kuukaudessa, silloin tällöin yön yli treffit ja säännöllisesti avioliittoleirille… Liisa ja Mikko Puhalainen ovat sopineet, että parisuhteelle on löydyttävä aikaa, vaikka sen järjestäminen vaatisi vaivannäköä.
Aina parisuhde ei ole voinut niin hyvin kuin nyt. Molemmilla oli lähetyskutsu ja halu kulkea johdatuksessa, mutta alkuaikoina törmäyksiä tuli paljon.
– Jo seurusteluaikana oli näkyvillä joitakin merkkejä siitä, ettemme ehkä olisi kaikkein yhteensopivin pari esimerkiksi persoonallisuuksien osalta.
Toisinaan romanttiset tunteet olivat täysin kaikonneet, Liisa muistelee. Erään tuttavan sanat jäivät hänen mieleensä: ”Vaikkei valinta olisi ollut kaikkein fiksuin, nyt te kuitenkin olette naimisissa ja Jumala on b-suunnitelmien mestari.”
– Ymmärsimme, että jos yhdessä jatkettaisiin, olisi typerää olla tekemättä näistä aineksista paras mahdollinen kakku.
Käytännön apuna prosessissa olivat useat tahot tukipareista avioliittoleireihin.
– Vanhoja asioita ei kannata hautoa, ettei katkeroidu. Vaikka liiton alku tai jokin muu vaihe olisi ollut kuinka vaikea, nykyisyys ja tulevaisuus voivat silti olla hyviä, Liisa rohkaisee.
Tunteet eivät yleensä muutu itsestään, mutta niihin on mahdollista vaikuttaa ajatuksilla ja teoilla.
– Voi päättää toimia tunnetilaa vastaan. Jos tekisi mieli mennä kuristamaan, meneekin halaamaan.
Hyvän ruokkiminen on ollut pariskunnalta tietoinen päätös. Molemmat pyrkivät sanomaan usein ääneen asioita, joita toisissaan arvostavat.
– Pitkässä suhteessa tulee helposti sokeaksi sille, mikä on hyvin.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Katso myös alla olevalta videolta, miksi muusikko Pekka Simojoki lukee Uutta Tietä.
