Kyllä henkilöseurakunnille

Kirkolliskokous saa tällä viikolla käsiteltäväkseen edustaja Aulis Ansaharjun tekemän aloitteen, jossa hän esittää, että meneillään olevaan seurakuntarakenteiden uudistukseen sisällytettäisiin myös mahdollisuus perustaa henkilöseurakuntia. Ansaharjun mukaan kirkon jäsenmäärän pienenemiseen vaikuttaa muun muassa se, että monet herätyskristityt ja Raamattuun pitäytyvät kirkon jäsenet kokevat kansankirkossa tapahtuneet muutokset liian suuriksi, jotta he voisivat enää sitoutua täydellä sydämellä sen toimintaan. Hän muistuttaa, että henkilöseurakuntatyyppisiä rakenteita on muissakin Pohjoismaissa ja että niiden avulla eri tahoille voitaisiin antaa elintilaa kansankirkossamme.

Ajatus henkilöseurakunnista tarkoittaa sitä, että ihminen voisi itse valita, mihin kansankirkon paikallisseurakuntaan hän kuuluu, riippumatta asuinpaikastaan. Tällainen esitys oli viimeksi esillä kirkolliskokouksessa viime vuosikymmenen lopussa. Silloin karkeasti jaettuna liberaalit torjuivat ajatuksen tällaisesta valinnan vapaudesta ja suurin osa konservatiiveista kannatti sitä.

Teologisesti henkilöseurakuntia vastustettiin väittämällä, että ne rikkoisivat yhtenäisen ehtoollispöydän. Käytännössä suuri osa kirkon jäsenistä käy ehtoollisella todella harvoin. Eivätkä Suomessa kansankirkkoon kuuluvat koskaan kokoonnu yhteen pitkään ehtoollispöytään Turusta Lappiin. Lukuisten fyysisesti erillään olevien ehtoollisenviettojen yhtenäisyyden tulisi perustua samaan opetukseen, uskoon ja tunnustukseen. Juuri siihen, mihin henkilöseurakuntia kaipaavat haluavatkin sitoutua.

Käytännöllisesti henkilöseurakuntia vastaan esitettiin viimeksi, että niissä kirkollisveron määräytyminen ja muu hallinto olisi hankalaa. Aulis Ansaharju vastaa aloitteessaan, että ”tämä ei ole uskottava perustelu nykyisten tietojärjestelmien aikakaudella.”

Ajatus vanhasta hengellisestä yhtenäiskulttuurista muuttuu kansankirkossa hitaasti. Jotkut elättelevät ehkä vielä unelmaa piispojen johtamasta organisatorisesti – joskaan ei enää vuosikymmeniin opillisesti – yhtenäisestä kansankirkosta. Tällaista yhtenäisyyttä on kuitenkin nykykulttuurissa hyvin vaikea ylläpitää. Kirkkokansan ja pappien muodostaessa jatkuvasti yhä uusia jumalanpalvelusyhteisöjä, organisatoristakaan yhtenäisyyttä ei enää käytännössä ole. Kirkko on pirstaloitunut jo kaikissa Pohjoismaissa

Henkilöseurakuntia kannattaisi nyt ehdottomasti kokeilla. Monet kirkon sisäiset ristiriidat voitaisiin väistää hyväksymällä kansankirkon sisäinen teologinen ja organisatorinen moninaisuus ja hyväksymällä henkilöseurakunnat. Aika, jolloin ihmisten on pakko kuulua johonkin tiettyyn maantieteellisesti määräytyneeseen seurakuntaan, on auttamattomasti vanhentumassa. Ihmiset liikkuvat jo nyt yli seurakuntarajojen, vakaumuksellisten ja käytännöllisten syiden perusteella. Tämä liikehdintä kasvaa joka tapauksessa tulevaisuudessa.