Kun esikuvamme lankeavat

Kesäkuussa kuulimme murheellisen uutisen, kun amerikkalainen pastori Tullian Tchividjian ja hänen vaimonsa olivat tahoillaan astuneet ”sopimattomaan suhteeseen” ulkopuolisen henkilön kanssa. Tchividjian, jonka erinomaisen kirjan Yksisuuntaista rakkautta Uusi Tie oli hieman aikaisemmin julkaissut suomeksi, päätti erota pastorin tehtävästään. Tchividjian ei tietysti ole ensimmäinen tunnettu saarnamies, joka on lankeemuksensa tähden joutunut siirtymään sivuun. Vastaavankaltaisia tapauksia on ollut…

mattikorhonen-palstaKesäkuussa kuulimme murheellisen uutisen, kun amerikkalainen pastori Tullian Tchividjian ja hänen vaimonsa olivat tahoillaan astuneet ”sopimattomaan suhteeseen” ulkopuolisen henkilön kanssa. Tchividjian, jonka erinomaisen kirjan Yksisuuntaista rakkautta Uusi Tie oli hieman aikaisemmin julkaissut suomeksi, päätti erota pastorin tehtävästään.

Tchividjian ei tietysti ole ensimmäinen tunnettu saarnamies, joka on lankeemuksensa tähden joutunut siirtymään sivuun. Vastaavankaltaisia tapauksia on ollut meillä Suomessakin. Johtajien lankeemukset ovat aina kovia kolauksia kristikunnalle, mutta erityisesti paikallisyhteisöille. Seurakunnat ja kristilliset järjestöt joutuvat tällaisissa tapauksissa käymään rajanvetoa, onko henkilöllä edellytyksiä jatkaa tehtävässään.

Meillä ihmisillä on tapana hakea esikuvia, henkilöitä, joita ihailemme ja joiden elämää seuraamme. Kristityillä on hengellisiä esikuvia. Jotkut tällaiset nousevat niin tärkeiksi, että emme salli heihin kohdistuvaa arvostelua. Jos heihin sattuu, meihinkin koskee.

Hengellisenä esikuvana voi olla joku muukin tunnettu henkilö kuin saarnamies tai teologi. Hän voi olla muusikko, näyttelijä, poliitikko tai urheilija. Toisinaan käy niin, että tällainen esikuva jossain haastattelussa tai puheessaan sanookin jotain sellaista, josta olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Ehkä aikaisemmin kirkkaana ollut kristillinen vakaumus onkin vaihtunut hapuiluksi. Ehkä hänen arvomaailmastaan on paljastunut jotain sellaista, jota emme aiemmin tienneet.

Meillä on monia mahdollisuuksia toimia näissä tapauksissa väärin. Kaikkein pahin vaihtoehto on, että jätämme koko uskon. Hylkäämme esikuviemme lisäksi myös Herran. Pidämme esikuvia todisteina siitä, että tässä uskossa on jotain mätää.

Toinen virhe on seurata esikuvamme perässä. Alamme puolustella häntä ja vakuutamme hänen syyttömyyttään. Ajattelemme, että hänellä oli varmasti hyvät syyt tehdä noin. Alamme muuttamaan omia uskonkäsityksiämme ja arvojamme esikuvamme perässä. ”Niin sen täytyy olla, kun hänkin ajattelee niin.”

Kolmas virhe on tuomitseminen. Olemme kärppänä nostamassa taskusta punaisen kortin: hän on osoittautunut kelvottomaksi, taivaaseen hänellä ei ole asiaa. Jumalan palvelijan ei pitäisi langeta, joten tuskinpa hän oli alun perinkään uskossa, saatamme ajatella.

Oikea suhtautumistapa on rukous. Me saamme rukoilla sekä esikuvamme että itsemme puolesta. Hän elää omaa elämäänsä Jumalan edessä, ja hän vastaa siitä Luojalle. Me emme ole vastuussa hänestä Jumalan edessä. Me emme voi muuta kuin rukoilla. Jumala on voimallinen nostamaan kaatuneen.

Ennen kaikkea meidän on kirkastettava mielessämme, että meidän uskonelämämme ei riipu ihmisistä. Me emme sido uskoamme toisiin ihmisiin. Jeesus on ainoa mestarimme, ja häntä me seuraamme, vaikka toiset eivät niin tekisikään. Hänen sanansa pitävät paikkansa, vaikka ihmiset niitä epäilisivätkin.

Se, jonka usko riippuu toisissa ihmisissä, joutuu ennen pitkää pettymään. Se, jonka usko riippuu Jeesuksessa, ei pety. Hän kesti kaikki kiusaukset ja koettelemukset. Hän ei langennut syntiin. Hänen suustaan ei valhetta kuultu. Hän oli uskollinen kuolemaan asti.