Kirkon pomo

Aina uudestaan sitä pääsee hämmästymään kirkon työntekijöiden tai luottamustehtävissä olevien ihmisten kommentointia. Hämmästelyä viimeisen puolen vuoden aikana ovat aiheuttaneet niin Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittajan, erään pääkaupunkiseudun kirkkovaltuutetun kuin arkkipiispankin mielipiteet. Tai mielipiteettömyys.

Jos ajatellaan tilannetta, jossa vasemmistolainen liittyisi kokoomuksen riveihin ja yrittäisi muuttaa kokoomuksen arvoja ja toimintatapoja vasemmistolaisiksi, hänelle varmaankin melko nopeasti kerrottaisiin hänen olevan väärässä paikassa. Samoin naulapyssyllä autoja korjaamossa korjaava työntekijä johdatettaisiin pikaisesti oman alansa hommiin, ennen kuin suurempaa vahinkoa pääsisi syntymään. Mutta miten kirkossa? Ovet kirkon tehtäviin pidetään sepposen selällään ja niistä ui sisään henkilöitä, joilla ei ole minkäänlaista kristillistä arvopohjaa tai välttämättä edes käsitystä siitä, mitä Raamatussa puhutaan. Tai jos tietoa on, se on vähintäänkin vesitetty humanismin alttarilla tai syväpuhdistettu tunnustavasta ja henkilökohtaisesta jumalasuhteesta. Eikö työhaastattelussa pitäisi kysyä, montako kertaa hakija on lukenut Raamatun ja sitoutuuko hän Raamatun arvoihin? Raamattu on selkeää tekstiä, jonka ymmärtämiseksi ei tarvitse olla lakitekstien tuntija.

Eikö olekin niin, että Raamattu on kirkon työntekijöiden ylin auktoriteetti? Tai että jokaisen kirkon mielipiteenä tai kannanottona annetun lausunnon tulee nojata tähän kirjaan? Ja mitä kyseinen kirja sanoo niiden asioiden tutkimisesta, jotka jostain syystä eivät tarpeeksi selvästi aukene? Tutki Raamattua ja rukoile!

Välillä tuntuu, että kirkko on kuin homekoulu, jonka homepesäkkeitä ei jostain syystä uskalleta tai haluta korjata. Tai mieluummin katsotaan niiden ohi. Vaarana on kuitenkin se, että home saa yhä enemmän valtaa ja pehmittää seinät niin, että se ajaa lopulta kaikki ihmiset ulos rakennuksesta. Ja sitten romahduttaa seinät.

On selvää, että muillakin kuin lähetysjärjestöillä on missio. Eri ryhmien etuja ajavien tahojen missiona on tuoda voimakkaasti esiin omaa asiaansa ja pyrkiä kaikin tavoin pienentämään heidän tielleen asettuvien elintilaa. He ovat kuin räiskintäpelien sankarit – jokaisesta tuhotusta vihollisesta, tai viholliselle tärkeän asian nollaamisesta saa lisähappea.

Miksi kirkko ei halua olla kirkko, vaan pelkästään epämääräinen, hengetön muminatalo? Antaako kirkon virka tai luottamustoimi oikeuden puhua yleishyvää, kaikki hyväksyvää hymistelyä asioista, joihin olisi olemassa myös Raamatun kertoma, elämää muuttava totuus? Kuinka suuri synti on valehdella kirkon ylimmän ohjekirjan sanomasta? Onko kirkon ylimmän vallan tehtävä todistaa Raamatusta vai repiä siitä sivuja? Olisiko kirkon syytä nousta polvilleen, laittaa kädet ristiin ja tehdä parannusta oman pomonsa edessä? Kristus on kirkon pomo.