Kiitos, äiti

Kymmenen kilometrin matka sairaalaan tuntui ylitsepääsemättömän pitkältä, ja Sirja Oittinen pelkäsi, etteivät he mitenkään ehtisi. Lääkäri oli juuri soittanut sairaalasta ja kertonut tilanteen olevan toivoton.

Tämä on ollut onnellinen kesä. Niin Marja Vidgren sanoi läheisilleen loppukesällä vuonna 2016. Hän oli viettänyt paljon aikaa tyttärensä Sirja Oittisen perheen luona auttaen neljän lapsenlapsen hoidossa Saarijärvellä. Keltaisen puutalon pihapiiri oli hänelle rakas, ja läheisen järven rantaan mummi lähti uimaan pienten poikien kanssa mielellään.

Jostain mieleen hiipi kuitenkin aavistus. ”Luulen, että tämä kesä on minulle viimeinen”, hän sanoi miehelleen.

Sirjalla ja Marjalla, äidillä ja tyttärellä, oli temperamentissaan paljon samaa, tulta ja tappuraa.

– Kun kasvatan omaa vahvaa lastani, ymmärrän paremmin, millaista äidillä oli minun kanssani ollessani lapsi. Minä huusin, olin ylimielinen ja vaikea lapsi, ja otimme äidin kanssa usein yhteen.

Äiti oli Sirjalle myös todella läheinen, ja he pitivät tiiviisti yhteyttä. Iisalmessa asuva ja opettajana toiminut äiti hakeutui jopa viimeiseksi työvuodekseen Saarijärvelle, jotta voisi olla lähempänä tyttärensä perhettä. Kun äiti eli mukana perheen arjessa, ristiriitoja ei voinut välttää, mutta aina sovittiin.

Kuka nyt vatsaflunssan vuoksi lääkäriin menee?

Sitä syyslomaa oli odotettu hartaasti. Oittisen perhe halusi tehdä pikkureissuja ennen joulukuussa syntyväksi odotetun vauvan syntymää. Vidgrenin perhekunnan oli tarkoitus tulla yhteen kylpylään, mutta ennen lähtöä lähes koko Oittisen perhe sairastui kivuliaaseen enterorokkoon. Kylpylä sai jäädä, mutta Iisalmen mummolassa he kävivät pikaisesti.

Kaksi viikkoa myöhemmin mummi oli käymässä jälleen Saarijärvellä. Häntä heikotti ja oksettava olo vaivasi. Sirja ajatteli, että Marja oli vuorostaan saanut enterorokon, mutta kun Marjaa kehotettiin lääkäriin, tämä kuittasi sen hössötykseksi. Kuka nyt vatsaflunssan takia lääkäriin menee.

Lopulta vävy vei anoppinsa terveyskeskukseen, missä todettiin veriarvojen olevan aivan sekaisin, ja hänet lähetettiin välittömästi Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan (KYS). Jo illalla epäiltiin verisyöpää ja seuraavana päivänä diagnoosi varmistui. Marjalla oli aggressiivinen leukemia.

Pidetään toivoa yllä

Järkytyksestä huolimatta lapset ja aviomies Juhani suhtautuivat koettelemukseen toiveikkaasti. Hoidot toteutettaisiin kuukauden jaksoina KYS:ssä, ja välillä Marja pääsisi kotiin. Hänhän oli 65-vuotias, eläkevuosistaan nauttiva aiemmin terve nainen.

– Ajattelin, että tämä on nyt vain mentävä läpi vaikka päällä seisoen. Kesällä äiti olisi taas terve ja vauvakin isompi.

En uskonut, että äiti voisi kuolla. Jälki­käteen näen, että kuoleman mahdollisuus olisi pitänyt ymmärtää.

Juhani lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja Marjan puolesta rukoiltiin paljon, aina Etiopiassa saakka, missä kummipoika muisti kummiaan.

Hoitojen rankkuus yllätti kaikki. Juhani Vidgren oli vaimonsa vierellä lähes päivittäin ja näki rakkaansa tuskan.

– Jos äiti sai pistoksen selkään, hänellä oli hirvittävät kivut selässä, seuraavana päivänä jossain muualla. Häntä kuvotti koko ajan, ja kaikki voimat menivät siihen, miten selviää seuraavasta tunnista. Äiti oli meidän perheen kipu­herkin.

Hoitojen aikana Marjaa piti varjella infektioilta. Tämä rajoitti nelilapsisen perheen vierailuja talven flunssakaudella.

”Miltä tuntui saada syöpädiagnoosi? Miltä sinusta tuntuu?” Sirjalla oli monia kysymyksiä. Mutta ne jäivät kysymättä, sillä äidillä ei olisi ollut voimia vastata.

– Voi kunpa olisin tiennyt, että äiti kuolee. Olisinko käynyt useammin?

Helpotuksen ja ahdistuksen välillä

Joulukuun pimeyteen syntyi uusi elämä, kun Sirja ja Jukka Oittinen saivat syliinsä Anton-vauvan. Sairaalassa Marja Vidgren kertoi miehelleen, että aiemmin vaivannut kuoleman pelko on hellittänyt.

–  En uskonut, että äiti voisi kuolla. Hoitohenkilökuntakin korosti meille, että on tärkeää pitää toivoa yllä, sillä se edistäisi hoitoja. Jälkikäteen näen, että kuoleman mahdollisuus olisi pitänyt ymmärtää.

Tammikuussa toivo ja tuska vuorottelivat, kun äiti joutui kaksi kertaa teholle. Toisella kerralla äidin maatessa hengityskoneessa Sirjan oli vaikeaa katsella isän ahdistusta.

–  Ajattelin, että äiti ei selviä.

Marjan kunto kuitenkin koheni ja hänet irrotettiin hengityskoneesta. Hän vaati miestään viemään hänet pois sairaalasta. Sirjasta se oli hyvä merkki, olihan äiti maannut sairaalasängyssä kaksi ja puoli kuukautta. Juhania kehotettiin pitämään vapaapäivä, ja Sirjakin palasi pyörittämään kotiarkea.

”Äidin saattohoito kesti kaksi tuntia”

Seuraavana päivänä eräs ystävä soitti ja kertoi saaneensa rukouksessa kehotuksen tarjota apua Sirjalle. Illalla Sirja rukoili poikien kanssa ensimmäisen kerran ”jos mummi ei paranekaan, Jumala ota mummi taivaaseen.” Kun pojat oli saatu nukkumaan, hän soitti isälle. Tämä oli lähdössä yötä vasten sairaalaan, sillä äidin tilanne oli heikentynyt ja lääkäri oli kehottanut tulemaan.

– Ulkona oli hirveä keli. Kun Jukka tuli kotiin, kysyin, lähdetkö kanssani sairaalaan. Soitin aamulla apua tarjonneelle ystävälle iltakymmeneltä, että nyt me tarvitsemme sinua.

Myös Jukan vanhemmat tulivat auttamaan.

Ajomatka Kuopioon kesti yli kaksi tuntia. Teholla äidin tila oli vakaa, ja loppuyöksi Oittiset menivät enon luokse.

– Aamulla lääkäri soitti ja kertoi tilanteen olevan toivoton. Ajattelin, että emme ehdi millään, vaikka matkaa sairaalaan oli vain kymmenen kilometriä.

Sairaalassa puhuttiin ensimmäisen kerran lähestyvästä kuolemasta ja saattohoidosta. Lääkärit epäilivät, että saattohoitoa annettaisiin muutama päivä.

– Äidin saattohoito ehti kestää kaksi tuntia. Oli hirveää, että kaikki oli ohi niin nopeasti.

–  Isi kiitti äitiä neljästäkymmenestäkahdesta yhteisestä vuodesta. Äiti vastasi: ”kiitos”. Minä kiitin äitiä äitiydestä ja isovanhemmuudesta. Jukka kiitti myös. Kaikille äiti vastasi: kiitos.

Marja Vidgrenin viimeiset sanat jäivät lähtemättömästi hänen vuoteensa ympärille kerääntyneiden läheisten mieliin: ”Kiitos, kiitos Jeesus, amen, amen, amen.” Sitten silmät painuivat kiinni.