Juhlimaan tulkaa

Yksi suomalaisen kristillisyyden leimallinen piirre on vahva hengellisten kesäjuhlien perinne. Juhlien? Kyllä, niistä voi todellakin puhua juhlina. Niihin panostetaan aivan toisella tavalla kuin tavallisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Ohjelmanumeroja harjoitellaan pitkään, puheita valmistellaan huolellisemmin ja tekniikkaan panostetaan. Ja juhlimiseen on todella aihetta: juhlimme Jeesusta, joka on kuoleman voittaja. Yleisesti ottaen me suomalaiset, ja ehkä vielä erityisesti luterilaiset,…

mattikorhonen-palstaYksi suomalaisen kristillisyyden leimallinen piirre on vahva hengellisten kesäjuhlien perinne.

Juhlien? Kyllä, niistä voi todellakin puhua juhlina. Niihin panostetaan aivan toisella tavalla kuin tavallisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Ohjelmanumeroja harjoitellaan pitkään, puheita valmistellaan huolellisemmin ja tekniikkaan panostetaan. Ja juhlimiseen on todella aihetta: juhlimme Jeesusta, joka on kuoleman voittaja.

Yleisesti ottaen me suomalaiset, ja ehkä vielä erityisesti luterilaiset, olemme kuitenkin huonoja juhlijoita. Perhejuhlissa kravatti asetellaan kaulaan vastahakoisesti, jos ollenkaan. Mieluummin näemme ystäviä ja sukulaisia joissain muissa yhteyksissä kuin juhlissa.

Jos perhejuhlia vielä kuitenkin vietetään, monet muut juhlapäivät jäävät juhlijaansa vaille. Helatorstai on vain palkallinen vapaapäivä, helluntaita ei kukaan muista. Häpeällisen vähän panostamme pääsiäiseen, kristikunnan suurimpaan juhlaan. Suomalaiset viettävät kyllä juhannusta, mutta juhlan aihe on kadoksissa.

Itsenäisyyspäivä ja joulu ovat poikkeuksia. Niitä me osaamme juhlia, ja niissä juhlan aihekin on mielessä. Mutta yleisesti ottaen meillä juhliminen on tyhjennetty sen sisällöstä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan juhla on jonkin kunniaksi tai muistoksi vietettävä aika tai merkkipäivä. Mutta nykyään juhliminen tuntuu tarkoittavan vain epämääräistä ilonpitoa. Nuorisokin sanoo lähtevänsä ”juhlimaan” tai ”bilettämään”, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan.

Toisissa kulttuureissa ja kristinuskon suuntauksissa on ymmärretty juhlimisen arvo. Kesän alussa luin ortodoksimunkki Serafim Seppälän kirjoittamaa kirjaa Vaienneita ääniä (Kirjapaja 2015), jossa hän kuvaa armenialaista elämäntapaa ennen kansanmurhaa 1915. Armenialaisten kulttuuri oli tavattoman rikas ja juhlat kuuluivat oleellisena osana tuohon kulttuuriin. Hääjuhla saattoi kestää kahdeksan päivää. Suurena perjantaina, kuten he pitkäperjantaita kutsuivat, kirkossa seistiin koko päivä ja tunnelma oli synkkä. Pääsiäisyö ja pääsiäispäivä vietettiin ulkona. Kaikki pukeutuivat parhaimpiin ja värikkäisiin vaatteisiin. Iloa riitti.

Toki jokainen on oman kulttuurinsa tuotos, eikä perittyjä tapoja ole aina syytäkään muuttaa. Mutta uskon, että saisimme juhlista enemmän irti, kun pitäisimme mielessämme juhlan aiheen. Juhlimista kannattaa opetella jo täällä ajassa, sillä taivaassa ei paljon muuta tehdäkään.