Huijaus naapurustossa
Ulla Virkkusen kynäilemä joulutarina kertoo kirjavan naapuruston joulun odotuksesta. KUVA: PIXABAY
Luku 1: Almaliina
Tietenkin mökki oli punainen, ja siinä oli pieniruutuiset ikkunat ja valkoiset puitteet. Pihaa ympäröivät muhkeat lumikinokset.
Sisällä hirsitupaa sisusti piisi ja leivinuuni, pitkä kaksilankkuinen pöytä sekä penkit. Kuten myös keinutuoli, kirkkaan raitaiset räsymatot, päästä vedettävä sänky ja ruudulliset ikkunaverhot.
Kaikkialla näkyi joulu. Katossa himmeli, pöydällä keltatähtinen kaitaliina, seitsenhaarainen punainen kynttelikkö, katajan oksia, nurkassa komia joulukuusi ja ikkunoissa leikeltyjä lumihiutaleita. Tuoksut leijuivat kilpaa: piparia, kanelia, lanttulootaa, kinkkua.
Ulkona sininen hämärä tiivistyi hitaasti pimeydeksi, jota tervapadat loimuttivat lämpimällä valollaan.
Almaliina Sartanen kaatoi kuppiin lusikallisen pikakahvia ja tyhjensi siihen vedenkeittimen. Hän sekoitteli hitaasti ja alkoi rouskuttaa korppua kahvinhörppäysten välillä. Hän tuijotti ulos ikkunasta vastapäistä tiiliseinää. Hän osasi kahden ikkunan rumien verhojen kuviot ulkoa. Kolmatta ikkunaa vartioi usein ylväs kissa.
Juuri kun oli päästy eläkkeelle, Ranselmi jätti hänet, lähti hyvästiä sanomatta. Rojahti eteisen lattialle eikä puhunut enää senkään vertaa kuin aikaisemmin.
Joulu oli todellakin jo joutunut, hyvin erilainen kuin silloin kauan sitten. Itse asiassa sitä unelmajoulua ei ollut koskaan edes ollutkaan.
Talo ei ollut punainen vaan harmaa. Eikä sisällä ollut hirsiseinää vaan nuhjaantunut tapetti.
Oli tahrainen, nilkuttava nojatuoli, sotkuinen sähköhella ja tiskipöytä pullollaan likaisia astioita. Miten hän olikaan inhonnut lätäkköä, joka kertyi ovensuuhun lumisista jalkineista. Oli inhonnut joka puolella kuivuvien takkien hajua. Hän oli inhonnut kaikkea ja halusi vain päästä pois mahdollisimman pian.
Hän pääsikin pois. Kauppalan kaupan tiskin taakse ja yläkertaan pikkuiseen huoneeseen asumaan. Huoneessa oli oma keittolevy, eikä haitannut, että vessa oli alakerrassa. Ei tarvinnut pakkasessa juosta pihan perälle palelluttamaan pyllyään.
Siitä se elämä jatkui tähän tapaan: meijerikouluun, meijerille töihin. Maitoauton kuljettaja Ranselmi oli harteikas mies, joskaan ei ihan komeimmasta päästä. Almaliina joutui itse vähän auttamaan vaiteliasta körilästä kosinnassa, ja pienten häiden jälkeen asetuttiin meijerin yhden huoneen lukaaliin. Aika pian siirryttiin kahteen huoneeseen. Sen enempää ei ollut saatavissakaan, ja kyllähän se kolmilapsiselle perheelle riitti.
Elämä sujahti, lapset kasvoivat, aikuistuivat ja lähtivät. Korkeammalle kuin vanhempansa, sanoivat monet, sillä Almaliina ja Ranselmi olivat kouluttaneet heidät pitkälle. Oli insinööri, ekonomi ja poliisi. Oli kohtalaiset puolisot ja lapsia sopivasti pari per pari. He kaikki katosivat kaupunkeihin.
Juuri kun oli päästy eläkkeelle, Ranselmi jätti hänet, lähti hyvästiä sanomatta. Rojahti eteisen lattialle eikä puhunut enää senkään vertaa kuin aikaisemmin.
Almaliina päätti muuttaa kaupunkiin lasten perässä. Ei toki heidän vaivoikseen vaan kerrostaloon omaan yksiöön. Mutta muutaman vuoden kuluttua lapset taas karkasivat eteenpäin: yksi isompaan kaupunkiin, kaksi ulkomaille asti.
Siellä lapsuudessa oli naapureita, joskus riesaksi asti. Kauppalassakin kaikki ainakin tervehtivät kadulla tuttua naamaa kaupan kassalta. Täällä naapurit eivät häirinneet. Talonmies Tirenekranssi tosin pyydysti rappukäytävässä jokaisen vähintään varttitunniksi kuuntelemaan ikuisia pölötyksiään. Tämän kerroksen väki henkäisi tavatessa vain ”Huo(menta)” tai ”Iltaa”.
Ylimmässä kerroksessa oli kaksi kihertävää neitosta sekä yksi varsin mukava ja normaalin oloinen nuori mies. Ja se mykkä mörökölli, Hämynen taisi olla nimeltään, ei ikinä sanonut mitään, ei hymyillyt. Kuitenkin Almaliina joskus roskalaatikolla tavatessa jostain kumman syystä tuli selostaneeksi hänelle melkein koko elämänkertansa. Oli helppo puhua sellaiselle, joka ei reagoinut mitenkään. Siinä sivussa Almaliina tuli pirauttaneeksi pari kaipauskyyneltä. Ei hän ollut huomannutkaan, miten kaipasi lapsia ja lastenlapsia.
Enimmäkseen Almaliina nojatuolissaan väsäili sukkia. Nytkin niitä oli monta paria lahjapaketeissa monivuotiseen tapaan. Hän tuijotti vastapäisen talon ikkunoita ja haaveili.
Siinä hommassa hän oli aina ollut hyvä. ”Minun oma unityttöni”, isä oli sanonut. Se lause säilyi harvinaisena aarteena Almaliinan mielessä.
Ostaisiko jouluksi edes punaisen kynttelikön?
Luku 2: Talonmiehen perhe
Tietenkin talonmiehen asunto oli ahdas. Se kuului asiaan. Kuten sekin, että koti oli pohjakerroksessa, joten aina oli pidettävä ainakin valoverhot ikkunoiden edessä. Aina oli myös oltava valmiina yleisavain kaulassa, kun ovikello soi ja joku oli unohtanut avaimen kotiin. Joskus piti yöllä auttaa ylijuhlinutta kotioven sisäpuolelle, ennen kuin hän herätti koko talon hoilaamisellaan.
Stella ja Richard olivat hyviä talonmiehiä. Oikeastaan heidän pahin vikansa oli heidän sukunimensä, jota oli vaikea sanoa, saatikka kirjoittaa oikein: Stiernenkranz. STIERNENKRANZ. Mikä lie sukuperintö jostakin muinaisuudesta.
Mitään aatelista Richardista oli vaikea löytää, ellei sitten hänen puhelahjansa viitannut johonkin kreivilliseen luennoitsijaan. Siinä olikin ehkä hänen toinen vikansa. Häntä oli vaikea ohittaa ilman vuolasta kertomusta pihalle eksyneestä vieraasta kissasta tai eduskunnan viimeisimmistä toilauksista.
Stella oli tottunut olemaan hiljaisempi. Eihän perheeseen oikein mahtunut kahta puheenpitäjää.
Pääasia oli, että he pitivät porraskäytävät siisteinä. Kivilattia loisti peilimäisen kirkkaasti. Kellarin yhteissauna tuoksui aina Tolulle. Eikä löytynyt viemärin ristikosta muinaisten pesijöiden hiuksia.
Muut asukkaat tiesivät, että perheellä oli suuri suru ja huoli. Yksi neljästä lapsesta, Liisa nimeltään, oli vammainen. Tyttö pystyi hädin tuskin nilkuttamaan ulos asunnosta. Ne pari porrasta, jotka tarvittiin pihalle pääsemiseksi, hänet piti nostaa, ja ulkona odotti pyörätuoli. 12-vuotiaan puhekin takerteli.
Perheen muut lapset olivat tottuneet auttamaan häntä, joskin he joskus purnasivat niin, että se kuului pihalle tai naapuriin asti. Yleensäkin nuo lapset levittivät ympärilleen ääntä ja olivat vilkkaita väkkyröitä. Pojat kiipesivät pihan ainoassa puussa, roikkuivat rautalanka-aidalla ja pyykkitelineessä.
Monta kertaa ovikellon soiton aiheena oli naapureiden kantelu siitä, mitä kolttosia lapset taas olivat tehneet. Tähän Stella ja Richard olivat tottuneet, se ei pahasti heitä hetkauttanut. Pienen väittelyn jälkeen he maksoivat kiltisti aineelliset vahingot. Varsinkin Richard osasi äkkiä tyynnyttää ärtyisät naapurit niin, että korvaukset joko kutistuivat tai katosivat kokonaan.
Muut asukkaat tiesivät, että perheellä oli suuri suru ja huoli. Tyttö pystyi hädin tuskin nilkuttamaan ulos asunnosta.
Perheen kuopus Petteri oli sosiaalinen luonne. Ehkä hän oli perinyt sen isältään, mutta onneksi häneltä puuttui isän loputon puhetaito. Seitsemänvuotias kaveerasi monen asukkaan kanssa. Totta kai hän tuli hyvin toimeen toisten lasten kanssa, mutta hänelle kelpasivat kaikenikäiset. Hän saattoi jopa pirauttaa Almaliina Sartasen ovikelloa, istua varttitunnin juttelemassa ja mutustelemassa takuuvarmasti tarjottuja keksejä.
Hän oli ainoa, joka sai neljännen kerroksen äijän suun venymään hymyntapaiseen. Lassi Hämynen oli sukunimensä veroinen. Hän oli huomaamaton, mielenkiinnoton, tylsä. Vaikkei Petteri ollutkaan yhtä puhelias kuin isänsä, hän kyllä jaksoi pälpättää, kun toinen oli tuppisuuna. Hän kertoi esimerkiksi, että hänen suuri haaveensa oli saada oikein hieno polkupyörä. Samaa toivoi myös toinen isosisko, kun taas veljet haikailivat kunnollista skeittilautaa. Lassi ei yleensä kommentoinut, mutta nyt hän kysyi: ”Entä se teidän sairas tyttö?” ”Jaa, hänen pitäisi ennen kaikkea saada hoitoa. Sellaista voisi kai saada, mutta se maksaisi ihan hirmuisesti.”
Naapurit kolkuttelivat ovelle, nyt myös joulu. Richard oli kaivanut ullakon varastosta esiin joulukuusipaketit, avannut ne kuin sateenvarjot ja kantanut tuuletusparvekkeille ja ulko-oven viereen. Hän oli työntänyt töpselit seinään ja todennut, että valot syttyivät vielä. Olivathan muovikuuset hieman haalistuneet ja nuhjuiset, mutta kyllä ne kelpasivat. Joistakin asunnoista tuli piparin ja laatikon tuoksua, mutta useimmat taisivat turvautua markettien tuotoksiin. Joka tapauksessa joulu oli tulossa.
Luku 3: Kunnollinen nuori mies
Niko Salo oli todellakin ihan kunnollinen nuori mies. Hän asui yksiössä hissittömän kerrostalon neljännessä kerroksessa, koska siellä vuokra oli hieman halvempi kuin alempana.
Hän oli ollut kaksi vuotta töissä supermarketin varastossa. Kohtuullisen mukavaa työtä, mutta hän olisi halunnut opiskella. Se oli kuitenkin täysin mahdotonta. Säästöt eivät riittäneet. Hänen vanhempansa olivat liian köyhiä auttaakseen häntä, vaikka olisivat halunneetkin – eivätkä he tahtoneet. ”Minä en auta poikaani herra-hissiin”, murahti isä. Ei Nikokaan siitä herruudesta välittänyt, hän olisi vain yksinkertaisesti halunnut opiskella sosiaalipolitiikkaa. Hän oli ollut hieman mukana puolueen nuoriso-osastossa, mutta ei hän siellä mikään tähti ollut.
Siis vain elettiin päivästä päivään. Joulu ei merkinnyt mitään.
Nikolla oli kuitenkin luonnonlahjana valoisa luonne. Hän ei paljon haikaillut sitä, mitä ei ollut, vaan asteli päivästä päivään tutussa rutiinissaan. Hurjastelijaksi hänestä ei silti ollut. Ei se ollut mikään juhlallinen päätös, alkoholi ja tupakka eivät vain maistuneet, koska ravintolat olivat turhaa rahankulua.
Hiukan häntä harmitti se, että naapureista ei kertynyt juttuseuraa. Kahdessa yksiössä asui neitokaisia, jotka tuntuivat tulkitsevan hänen jokaisen keskusteluyrityksensä lähentelyksi.
Kolmannessa asui ukonköriläs, jolta ei juuri sanaa herunut, ei liioin hymyä. Väritön otus kerta kaikkiaan, nimensä veroinen tuo Hämynen.
Siis vain elettiin päivästä päivään. Joulu ei merkinnyt mitään.
Luku 4: Unelma
Lassi Hämynen oli todella sukunimensä veroinen. Harmaa, huomaamaton, merkityksetön. Hän oli asunut talossa aina. Jos joku joskus sattui kysymään häneltä, ”mitä kuuluu”, hän vastasi haaleasti: ”Kiitos hyvää.” Haaleudestaan huolimatta vastaus oli vilpitön. Lassi oli aivan tyytyväinen hieman sotkuiseen mutta ei kaoottiseen yksiöönsä. Ei hän juurikaan miettinyt oloaan, ei kaivannut, ei kapinoinut, ei katunut. Hän vain oli.
Vanha rutiini oli yhden raha-arvan ostaminen. Rutiiniin kuului voittojen tarkistaminen lehdestä. Joskus oli tullut jotakin pientä.
Tänäkin aamuna hän tottuneesti tiiraili arpansa ja lehden numeroita. Hän heräsi. Hän tarkisti uudestaan ja taas uudestaan. Totta se oli! Ei voitto mikään miljoona ollut, mutta neljä nollaa oli perässä.
Mitä nyt? Eihän hän sellaista tarvinnut. Miksi hän sitten oli arpoja ostanut? Mitä hän nyt tekisi?
Sitä hän tuumaili pari päivää, ja yks kaks asia oli selvä. Vielä ehtisi ennen joulua. Mutta ei hän osaisi. Entä se nuori kaveri tuossa naapurissa?
Tänäkin aamuna hän tottuneesti tiiraili arpansa ja lehden numeroita. Hän heräsi. Hän tarkisti uudestaan ja taas uudestaan.
Niko hämmästyi, kun hänen olematon naapurinsa soitti ovikelloa. ”Tulisitko äkkiä käymään minun luona? Olisi tärkeää asiaa.” Totta kai Niko meni, siihen pakotti jo uteliaisuus. Vähitellen hän alkoi tajuta ukon sekavaa puhetta. Nähtyään arvan ja lehden hän innostui. Mikä upea projekti!
Yhdessä Lassi ja Niko nostivat rahat ja laittoivat ne Nikon tilille.
Läheisessä puistossa oli vanha ja kaunis puutalo, muinainen kartanontapainen. Väri oli keltainen. Kuistilla komeili koristeelliset puuleikkaukset, ikkunoiden pienissä ruuduissa osin vanhaa epätasaista lasia. Talon nimi oli sopivasti Unelma.
Unelmassa saattoi järjestää juhlia. Piti vain neuvotella ruokalistasta ja muista yksityiskohdista niin kaikki järjestyi. Talossa oli lisäksi muutama huone, joissa saattoi yöpyäkin.
Niko puhui kaiken valmiiksi. Ajankohdaksi sovittiin aatonaatto.
Piti vielä löytää muuan puhelinnumero, soittaa siihen ja vaivalla saada yllättynyt vastaaja uskomaan, että homma oli täyttä totta, ei mitään huijausta. Lopulta vastaaja suostui keskustelemaan perheensä kanssa, ja ihme kyllä kaikki lähtivät mukaan hulluun suunnitelmaan.
Sitten piti tehdä paljon ostoksia sekä kysyä neuvoa eräältä lääkäriasemalta. Siinäkin Niko joutui olemaan sitkeä ja itsepintainen, ennen kuin sai tarvittavat tiedot ja sitoumuksen.
Viikko ennen joulua talonmiehen perhe, Almaliina ja Niko saivat merkillisen kirjeen, jossa oli kutsu Unelmaan aatonaaton viettoon. Sai sellaisen toki Lassikin, ja hän nauraa kihersi itsekseen tyytyväisenä tähän hämäykseensä. Tietenkin sekä Almaliina että Stiernenkranzit tahollaan sanoivat: ”Pötyä! Huijausta!” Mutta talonmiehen Petteri-poika otti selvää, keille kutsu oli tullut, ja lopulta taivutti heidät kokeilemaan. Erityisen vaikea taivuteltava oli Lassi, joka vain murahteli.
Aatonaaton aamuna satoi lunta. Illan suussa porukan kävellessä kohti Unelmaa puisto oli valkoinen, ja Liisan pyörätuolia oli hieman vaikea työntää. Iso kuusi talon vieressä kantoi valkoista taakkaansa, ja koivujen ja vaahteroiden oksilla kimaltelivat lumiköynnökset.
”Tervetuloa!” Mies puvun takissa ja kaksi tarjoilijatarta pitkissä hameissaan ja tärkätyissä essuissaan sekä hilkoissaan hymyilivät lämpimästi. Vieraat astuivat saliin ja välttämättömän kursailun jälkeen istuutuivat pitkään pöytään, johon oli katettu heidän lisäkseen vielä ainakin neljälle henkilölle.
”Tervetuloa!” toivotti myös kravattipukuun sonnustautunut Niko. ”Tämä juhla ei ole minun ansiotani, vaan tuntemattoman hyväntekijän, kukaties vaikka joulupukin. Tai Jeesuksen.” Niko piti pienen tauon ja jatkoi: ”Itse veikkaisin jälkimmäistä. Tällä kertaa jaetaankin lahjat ennen ruokailua. Odottakaas vähän!” Niko poistui eteiseen ja palasi taluttaen kahta polkupyörää, sinistä ja punaista. Sitten hän haki kolme skeittilautaa. Vielä hän toi rollaattorinkin. Hän ojensi Richardille ja Stellalle paksun kirjekuoren. Lassi murahti: ”Mitä tuossa sivupöydällä on?” Niko löysi sieltä kirjekuoren, jossa oli hänen nimensä. Hän vilkaisi sisältöä ja hätkähti. Sillä rahasummalla hän voisi hyvin aloittaa opiskelunsa.
”Nyt jokainen ottakoon mieleisensä lahjan.” Lapset syöksyivät epäröimättä suosikkiensa luo. Richard ja Stella löysivät kuorestaan aika monimutkaisen hoitositoumuksen Liisaa varten. Lassi nojasi uuteen rollaattoriinsa ja nauraa kihersi äänettömästi ja näkymättömästi. Taas onnistunut hämäys.
Almaliina ei ollut saanut mitään.
Samassa ovelle ilmestyi viisi ihmistä, kaksi keski-ikäistä ja kaksi nuorta. Nuoret menivät hieman ujoina Almaliinan luokse ja sanoivat: ”Hei mummo.” Mies halasi sydämellisesti pöydän ääressä istuvaa Almaliinaa takaa päin, ja nainen veti hänet seisomaan ja halasi oikein mojovasti edestäpäin. Almaliina itki ja nauroi. ”Voi sinä rakas poikaviikari! Voi te kaikki rakkaat! Miten tämä on mahdollista?” ”Jouluna on kaikki mahdollista! Minä löysin heidät”, paljasti Niko, ”ja heidät oli helppo taivuttaa mukaan tähän kepposeen.” ”Kuvittele, meille on järjestetty majoituskin tähän samaan taloon!” huudahti miniä.
Kaikki istuutuivat juhlapöytään, jossa ei enää ollut yhtään tyhjää paikkaa.
Almaliinan joulu-unelma oli toteutunut perusteellisemmin kuin hän ikinä olisi voinut toivoa. Talonmiehen Liisa oli saanut toipumismahdollisuuden ja muut lapset välineitä, joilla saattoivat purkaa pursuavaa energiaansa. Niko saattoi alkaa opiskella, ja Lassin kepponen oli onnistunut yli odotusten.
Joulu oli joutunut.
Tilaa Uusi Tie kestona itsellesi tai lahjaksi 83 € / 1. vuosi ja saat tilaalahjan täällä.
Piditkö jutusta? Saatat pitää myös: