Helpotus tragedian keskellä
Musiikki vapautti hetkelliseen iloon. Silti eräs miehistä kertoo kuvaajalle pelkäävänsä Suomessakin, koska hän arvelee turvapaikanhakijoiden joukossa olevan Irakin hallinnossa vaikuttavia miehiä. KUVA: Timo Jakonen
Turun seurakunnat tarttuivat toimeen pakolaisten auttamiseksi. Uusi Tie oli mukana Mikaelin- ja Martinseurakuntien järjestämässä virkistyspäivässä.
Turussa nuorisohostellin pihalla liikuskelee irakilaisia miehiä. Osalla on jalassaan sandaalit ja shortsit, jollain toppatakki. Kulman takana olevalle poliisitalolle saapuu uusia turvapaikanhakijoita ilmoittautumaan. Vastaanottokeskuksen lisäksi heitä on majoitettu ympäri kaupunkia, muun muassa tähän nuorisohostelliin.
Kadun varteen pysäköidyn linja-auton luona kuski Juha Noponen pyytää Annastiina Kajanderia kertomaan kyytiin nouseville miehille, että Suomessa linja-autossa ei saa polttaa. Molemmat toimivat Mikaelinseurakunnassa vapaaehtoisina. Ovet sihahtavat kiinni. Tänään lähdetään viettämään virkistyspäivää.
Epäonninen
rakkaustarina
Vastapäätäni istuu kaksi nuorta miestä, jotka kertovat olevansa Bagdadista. Molemmat sanovat nimekseen Omar. Vanhempi Omar, 27, kertoo että joutui lähtemään kotoaan, kun hänen henkeään uhattiin. Hän lähti matkaan yksin.
– Minun tarinani on erilainen, hän aloittaa.
– Tapasin tytön, enkä aluksi tiennyt hänen olevan šiiamuslimi, ja kun se kävi ilmi myöhemmin en välittänyt siitä. Vuoden kuluttua päätin pyytää häntä vaimokseni ja menin tapaamaan hänen isäänsä. Tämä kielsi jyrkästi, sillä olen sunnimuslimi. Isä lähetti miehiä perääni ja he hakkasivat minut ja uhkasivat henkeäni. Äitini pelkäsi puolestani ja sanoi, että minun täytyy lähteä.
– Olen ohjelmistoinsinööri. Minulla oli koko elämä Bagdadissa.
Omar kertoo matkanneensa rekan kontissa 28.8.–6.9. välisen ajan. Hän ei tiedä reittiä. Hänen lisäkseen kontissa oli yksi perhe.
– En nähnyt valoa matkan aikana.
Vieressäni istuu Annastiina Kajander. Kuultuaan nuoremman Omarin iän, 20, kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä.
– Minun tyttäreni on saman ikäinen, Kajander huokaa.
Linja-auto hytkyy mutkaisella maalaistiellä läpi peltojen ja metsikköjen. Perillä Sinapin leirikeskuksessa Mikaelinseurakunnan maahanmuuttajatyönpappi Kristiina Friman kättelee tulijat.
Henkilöllisyyspaperit hukassa
Othman ja Aws tulivat Turkuun kaksi viikkoa sitten, mutta he ovat jo auttelemassa leiripäivissä. Othman ohjaa miehiä noutamaan lounasta linjaston molemmin puolin. Hänelle on tärkeää olla hyödyksi.
Othman kertoo matkustaneensa Turkista laivalla Kreikkaan ja sieltä matka jatkui Makedonian ja Serbian kautta Saksaan ja lopulta Suomeen.
– Makedoniassa poliisi löi minua pampulla jalkaan, mies muistelee.
Othman haluaa kertoa tarinansa, mutta englannin sanoja on vähän. On vaikea ymmärtää. Hän kertoo ryhmän johtajan vieneen kaikki hänen paperinsa alkumatkasta, mutta hän ei saanut niitä lupauksista huolimatta takaisin Turussa. Nyt tuo mies tuntuu kadonneen.
– Veljeni tuli Suomeen kaksi vuotta sitten. Hän asuu Varissuolla ja auttaa minua, Othman selittää luottavaisena.
Ensimmäisen yön Suomessa Othman vietti vastaanottokeskuksen jumppasalin lattialla, Aws puolestaan teltassa. Suomalaiset kertovat, että vastaanottokeskus on ääriään myöten täynnä ja tarjolla on vain patjamajoitusta.
– Siellä ei ole oleskelutiloja, ei edes tuolia missä istua, Kajander kuvaa.
Turvapaikanhakijat saavat Suomen valtiolta kymmenen euroa päivässä. Usein heillä on vain päällään olevat vaatteet mukana. Seurakunnissa on kääritty hihat. Pakolaisia kohdataan ja autetaan.
– Ryhmä meitä irakilaisia menee ensi sunnuntaina kello kymmenen Mikaelin kirkkoon. Atte tulee kanssamme, Othman selittää ja näyttää kännykästään Aten yhteystiedot.
Saan kuulla, että Atte Tenkanen on Martinseurakunnan kanttori.
Lähtöpassit
sunneille
Lounaan jälkeen on hetki aikaa haukata raitista ilmaa. Ympärilleni kerääntyy miehiä, joista moni haluaa kertoa oman tarinansa. Minulle selitetään, että Saddam Husseinin valtakoneistoa pyörittivät sunnit. Vuonna 2003 osat vaihtuivat, kun Hussein syöstiin vallasta. Sittemmin sunnit ovat joutuneet pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Kaikki tapaamani miehet ovat sunneja Bagdadista.
Niin myös Haider Al-Dori. Hän kertoo työskennelleensä Saddam Husseinin valtakaudella tiedustelupalvelussa.
– Minut vangittiin vuonna 2010 ilman oikeudenkäyntiä. Olin kolme vuotta vankilassa ja minua kidutettiin kahdeksan kuukautta.
Haider Al-Dori kertoo, että häntä hakattiin metalliputkilla. Lantio murtui neljästä kohtaa ja hänelle annettiin sähköiskuja tarkoituksena puristaa miehestä ulos tieto enojen olinpaikasta. Hekin työskentelivät Saddam Husseinin hallinnossa. Mies nostaa paitaa ja näyttää pientä arpea selässään. Kaikki arvokas omaisuus vietiin: auto, elektroniikka ja vaimon kullat.
Muut miehet puuttuvat puheeseen ja kertovat, että Irakissa sunnit eivät voi tehdä rikosilmoitusta, sillä poliisiasemat ovat šiiojen hallinnassa. Tällöin voi käydä niin, että uhri joutuukin itse vankilaan.
Al-Dorin äiti, vaimo ja neljä lasta jäivät Bagdadiin. Viime puhelussa perhe kertoi, että heitä oli uhkailtu. Al-Dori kertoo kävelleensä kuukauden ajan läpi Euroopan. Kun ihmettelen, voiko se pitää paikkansa, hän nyökkää totisena.
Musiikki vapauttaa
iloon
Sinapin leirikeskuksen kappelista kantautuu musiikkia. Alttarin takana olevista isoista ikkunoista avautuu näkymä merelle ja sisään on ahtautunut viisikymmentä miestä. Eläkeläisistä koottu musiikkiryhmä laulattaa miehiä. Ukko Nooa, Nouskaamme vuorelle korkeimmalle, Siunaa koko maailmaa… Suomen kieli kuulostaa vieraalta. Moni kuvaa kännykkäkamerallaan ja katselee ihmetellen.
Sitten muusikko Kaarle Mannila luo upean kontaktin miehiin matkimalla meren ja viidakon ääniä. Miehet innostuvat, ensimmäiset hymyt nousevat kasvoille. Tämähän on jännä mies. Pian moni suhisee Mannilan ohjauksessa.
KOMMENTTI
Kulttuurierot tulisi huomioida
Tapahtumarikkaan päivän päätteeksi oloni on ristiriitainen. Miesten traagiset tarinat ja kasvot jäävät pyörimään ajatuksiin enkä voi olla ajattelematta kaikkia niitä naisia ja lapsia, jotka ovat jääneet Bagdadiin. Pohdin, miten viranomaiset pystyvät tarkastamaan turvapaikanhakijoiden henkilöllisyyden ja kertomusten paikkansapitävyyden. Useimmilla kohtaamillani miehillä ei ollut henkilöllisyystodistusta.
Seurakuntien työntekijöillä on runsaasti kokemusta leirien vetämisestä. Turussa tämä kokemus ja valmiit tilat otettiin käyttöön pakolaisten hyväksi. Kulttuurierot olisi syytä huomioida kohtaamisissa ja työhön tarvittaisiin lisää miehiä kohtaamaan pakolaismiehiä.
Ei tarvita kuin pieni vihje, että nyt saa rummuttaa, ja miehiin latautunut energia purkautuu. Moni nappaa käteensä tamburiinin, marakassit tai rummun. Sitten alkaa vuorolaulu Mannilan johdolla. Osa nousee seisomaan, osa tanssimaan. Meteli yltyy ja kaikkia naurattaa.
Hetken vapaus, nauru ja vilpitön ilo. Heitä katsellessani ajattelen, että nämä miehet eivät ole ilakoineet pitkän aikaan. Kertoessani vieressäni istuvalle miehelle, että Kaarle Mannila on arvostettu suomalainen muusikko, jolla on hyvä sydän, mies nyökkää vakavana.
– Näillä ihmisillä on valkoinen sydän. Minä tiedän, olen työskennellyt ulkomailla, nämä ihmiset ovat erilaisia. He ovat olleet meille hyvin ystävällisiä.
Joku nappaa mikrofonin Mannilalta ja asettaa sen kiinni kännykkäänsä, josta raikaa arabiankielinen musiikki. Moni pitelee korviaan. Helpotukseksi pian on seuraavan ohjelman aika ja suurin osa miehistä lähtee rannalle.
Suomalainen sauna
sulattaa paineita
Vapaaehtoiset ovat mukana toteuttamassa leiripäiviä. Yksi heistä on Esa Kari. Hän painelee tänäänkin miesten kanssa rantasaunalle.
– Miehet nauttivat saunasta. Kun eilen heitin löylyä, miehet peukuttivat ja muutama lähti kanssani uimaankin.
Hän tapasi edellisenä päivänä kurdeja, jotka olivat aivan ummikkoja. Opettajana työskennellyt Kari muisti vanhan kurdioppilaansa ja soitti tälle. Miehet ilahtuivat kun saivat puhua äidinkielellään.
– Vien ne miehet käymään tämän entisen oppilaani firmassa ja myöhemmin syömään.
– Monet miehistä haluavat kutsua suomalaisia käymään luonaan. He haluavat tutustua, mutta monia harmittaa yhteisen kielen puuttuminen.
Laiturilla otetaan kuvia ja rohkeimmat uskaltautuvat uimaan. Mahdollisuus purkaa paineita on tervetullut. Majoituspaikoissa kun ei voi oikein tehdä mitään.
Illan suussa Juha Noponen kääntää linja-autonsa kohti täpötäyttä nuorisohostellia. Kukaan ei tiedä, missä miehet ovat seuraavalla viikolla, sillä Turun poliisiasemalle virtaa jatkuvasti uusia turvapaikanhakijoita.
Seurakunnat käärivät hihat
Diakoni Hilkka-Helena Katainen on värikäs nainen, joka puhuu paljon ja jonka nauru raikuu kauas. Kokemusta maahanmuuttajista hän sai työskennellessään suomalaisten parissa Ruotsissa. Hän kohtasi myös monia assyrialaisia.
– Kävin muutama viikko sitten vastaanottokeskuksessa, jotta näkisin omin silmin tilanteen. Tajusin heti, että nyt tarvitaan monenlaista apua.
Kysyn, mitä mieltä hän on ajatuksesta, että kristillisestä uskosta kertominen voidaan nähdä pakolaisten hyväksikäyttönä.
– Kuule minä suuntaan niin Kristukseen, että en ehdi ajatella näitä pieniä kysymyksiä, joihin moni jää kiinni, hän tuhahtaa.
– Me autamme heitä ja kerromme, mihin uskomme. Uskoa voi pitää tarjolla. Meillä alkaa täällä pian Alfa-kurssi ja sanoin vapaaehtoisille, että kutsukaa näitä miehiä sinne.
Martinseurakunnan kirkkoherra Tuomo Norvasuo isännöi leiripäivää, joka järjestettiin yhdessä Mikaelin seurakunnan kanssa.
– Moni kertoi eilen muutaman viikon oleilun jälkeen kokevansa olonsa pitkästyneeksi. Tällainen leiripäivä on merkityksellinen.
Norvasuo kertoo, että Turussa on totuttu turvapaikanhakijoihin, mutta silti meneillään oleva tilanne on uusi.
– Ihmisillä on herännyt spontaani auttamisen halu, mutta toiminta ei lähde aina hallitusti liikkeelle.
Keräsimme esimerkiksi pehmolelukolehdin ja nyt meillä on kaksisataa pehmolelua, mutta eiväthän nämä aikuiset miehet niitä kaipaa.
Toimintaa koetetaan koordinoida yhä paremmin ja yhteys Suomen Punaiseen Ristiin on jatkuva. Sieltä on toivottu ihmisiä kohtaamaan pakolaisia.