Hätä hukkuvista?

Minusta on vuosien varrella tullut pillittäjä. Ei niin, että julkisesti tai toisten ihmisten edessä kovin herkästi itkisin, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista, jossa olen yksin kotona ja huomaan silmieni kostuvan. Kuvat ihmisten hädästä, maailmassa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta ja selviytymiskertomukset kuljettavat minut kerta toisensa jälkeen kovan valinnan eteen. Luenko ja katsonko aloittamani urheasti loppuun silläkin uhalla, että pian kyyneleet valuvat pitkin poskiani vai käännänkö sivua tai vaihdan kanavaa ja yritän välttää tunnekuohua sisälläni?

Eteemme on vyörytetty jo pitkään uutisvirtaa Välimerta kumiveneillä ylittävistä turvapaikanhakijoista, avaruuslakanaan kietoutuneista lapsista ja heitä auttavista vapaaehtoistyöntekijöistä. Tilastot kertovat tragediasta, jossa tuhansia vaaralliselle matkalle lähteneitä ihmisiä on hukkunut mereen kuluneen vuoden aikana. Tilastot ja uutiset pysyivät omalla kohdallani niin kauan kasvottomana joukkona, kunnes eteeni läväytettiin kuva 3-vuo­tiaasta lapsesta makaamasta hukkuneena Turkin rannikolla. En pystynyt katsomaan kuvaa, mutta en myöskään irrottamaan katsettani siitä. Hätä hukkuvista ei ollut enää fakta kaukana siellä jossain, vaan yksi ihminen makaamassa hiekassa silmieni edessä iPadini näytöllä.

En kuulu niihin kristittyihin, joille Jumala puhuisi toistuvasti ja selkeästi rukouk­sessa kuvien kautta, mutta tuossa hetkessä ajatukseni johdatettiin kohti hengellistä todellisuutta. Löysin itseni kyselemästä; murtuuko sydämeni niistä ihmisistä, jotka eivät ole hukkumassa epätoivoisella pakomatkallaan Välimereen vaan iankaikkiseen kadotukseen. Ovatko he minulle kasvoton joukko tilaston jatkeena vai todellisia, yksittäisiä ihmisiä, kenet Jumala näkee suunnattoman arvokkaina ja kaikkien aikojen kalliimman pelastusoperaation arvoisina. Tunsin, kuinka Jumala oli synnyttämässä sydämessäni hätää hukkuvista – oli mentävä polvilleen.

Mitä enemmän olen asiaa syksyn edetessä mielessäni pyöritellyt, sitä selkeämmäksi on hahmottunut yhteys hädän näkemisen ja siitä seuraavan toiminnan välillä. Ilman iankaikkisuusnäkökulmaa ja hätää hukkuvista ihmisistä, ei näky evankeliumin eteenpäinviemisestä innosta ja saa liikkeelle. Siksi tarvitsemme kipeästi, että Jumala vie meidät paikkaan, jossa näemme selvästi sen, mitä hän näkee. Emmekä suinkaan pakene näkemäämme vaan tartumme itse ja kehotamme toisiakin tarttumaan siihen täydelliseen pelastukseen, jota Jumala Jeesuksessa tarjoaa. Jumalan hyvä tahto on, ettei yksikään hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.