”Luotammeko Jumalaan vai luotammeko omaan erinomaisuuteemme?”

Muun muassa pääministeri Juha Sipilän syyskuun puolivälissä pitämä puhe sai minut pohtimaan kristittyjen sisäisiä kiistoja ja hedelmää kantavan todistuksen antamista maailmalle, tai sen hedelmättömyyttä. Pääministeri vakuutti puheessaan, että asia, jota hän ja hallitus vievät eteenpäin, ja sen yksityiskohdat eivät ole hallitukselle arvovaltakysymys, mutta tavoitteesta ei tingitä.

Kuinka usein meidän kristittyjen tekemisissä tai tekemättä jättämisissä on kyse arvovallasta? Itse asiassa joskus tulee huomattua, että tämä meidän arvovaltamme on jopa rikkomassa sitä, mitä Jumala rakentaa keskuudessamme. Ennen kaikkea se rikkoo yhteyden.
Teen rajun vastakkainasettelun: arvovaltakysymyksemme vastaan Jumalan valtakunta. Vain toinen voi elää hyvin meidän sydämissämme ja yhteisöissämme.

Itse tunnistan sydämessäni aika ajoin minun arvovaltaani liittyviä ajatuksia. Joskus ne voittavat ja jokin jumalallisen alkuperän omaava aloite jää toteutumatta, koska esimerkiksi en itse ollut keksimässä sitä. Väitän, että tätä tapahtuu ympäristössämme usein. Se on valtava tragedia. Evankeliumi nimittäin ei mene eteenpäin tällaisessa ympäristössä tai sydämessä. Se pysähtyy!

Pohjimmiltaan on kysymys ihmissydämen ylpeydestä ja kyltymättömästä tarpeesta saada kunniaa ja täyttymystä elämään. Ehkäpä tuo ylpeys saattaa kummuta haavasta, jonka joku on tehnyt sydämeemme. Pidämme kiinni tuosta haavasta, jotta voimme olla loukkaantuneita ja vaatia oikeutusta, olemmehan arvomme tuntevia ihmisiä. Emme missään nimessä halua viedä haavaa tai loukkaantumistamme Jeesukselle, sillä menettäisimme edellä mainitun oikeuden. Raamattu kuitenkin lupaa, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.
Vain Jumala voi antaa meille elämän, yltäkylläisen sellaisen. Luotammeko Jumalaan vai luotammeko omaan erinomaisuuteemme?

Entä jos Jumala toimisi, kuten me usein toimimme? Siinä tapauksessa Jeesus ei olisi koskaan tullut ihmiseksi. Tai oliko tuhlaajapojan isä arvovaltansa tunteva mies? Tiedämme, mikä hänelle oli tärkeintä.
Meillä on Jumala, joka luopui omastaan, otti orjan muodon. Hän luopui arvovalta-kysymyksistään, uhrasi itsensä, jotta me pelastuisimme ja saisimme iankaikkisen elämän. Peilaammeko tämän kaltaista sydämen laatua? Näkyykö meistä, millainen meidän Jumalamme on? Olisiko kristityn kansan aika tutkia sydämiään, pukeutua säkkivaatteeseen, heittää tuhkaa päällensä ja huutaa armollisen Jumalan puoleen? Minun mielestäni olisi.