Rakas raskas rukous

Rukous on mahtava juttu! Se on suorastaan taivaallinen etuoikeutemme. Jokainen kristitty tietää tämän. Vai tietääkö? Ja vaikka tietäisikin, miksi se niin harvoin tuntuu siltä?

Ehkä en ole ainoa, joka on joskus potenut huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän tulee rukoiltua. Tiedän – tai ainakin luulen tietäväni – rukouksen merkityksen, mutta tuo tieto ei aina muutu sydämen asenteeksi. On paljon helpompi opettaa ihmisille rukouksesta kuin oikeasti rukoilla. Paljon helpompi. Paljon.

Melko vaivattomasti voin myös ajatella rukoilemista tai laulaa rukoilemisesta. Mutta että rukoilisin määrätietoisesti ja palavasti? Siinä tuntuu olevan haastetta!

Lienee turvallista sanoa, että Jeesuksen rukouselämä oli vertaansa vailla. Ei ole siis ihme, että kun Jeesus palasi rukoilemasta, yksi opetuslapsista pyysi: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiansa.”

Viime vuonna pyysin Herralta samaa kuin opetuslapset. ”Herra, opeta minua rukoilemaan. Haluan syventää rukouselämääni.”

Sen sijaan, että Jumala olisi yön aikana kaatanut rukousvoimaa sisimpääni, hän ohjasi luokseni ihmisiä, jotka tarvitsivat esirukousta. Näitä ihmisiä on ollut viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kuin monen edellisen vuoden aikana yhteensä. Kesti aikansa, ennen kuin tajusin, että kyseessä on rukousvastaus. Herra laittoi rukoilemaan!

Työ on monella tavalla kesken, mutta koen, että rukoilemisesta on tullut paljon entistä luontevampaa ja antoisampaa. Vielä on matkaa siihen, että rukoilisin lakkaamatta, kuten Paavali ohjeisti tessalonikalaisia. Mutta iloitsen tästä vaiheesta ja olen avoin uudelle. Jumala on hyvä. Hän odottaa, että hänen lapsensa kääntyisivät usein hänen puoleensa, tapahtuipa se sitten rukouksen salatussa kammiossa tai seurakunnan keskellä.

Voisiko tämä vuosi, 2014 jKr., olla vuosi, jolloin Herra perinpohjaisesti uudistaa rukouksemme? Itsekkäiden pikahätäapupyyntöjen tilalle (tai niiden lisäksi!) voisi tulla ylistystä, palvontaa ja palavaa esirukousta. Evankeliumi menisi voimallisesti eteenpäin Suomessa ja lähetyskentillä. Miettisimme vähemmän sitä, mitä voimme itse tehdä, ja ihmettelisimme enemmän sitä, mitä näemme Jumalan tekevän.

Emmekä menettäisi toivoa niinäkään aikoina, kun rukouksemme olisivat vain huokausta ja valitusta. Sillä me tunnemme hänet, joka voi ”täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan lähestyvät Jumalaa, koska hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.” (Hepr. 7:25, JKR)

Rukoilemisiin!