Erota ja hallitse kirkossa

Suomessa tehtiin viime viikolla ainutlaatuista kirkkohistoriaa, kun Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli määräsi viisi hiippakunnan pappia menettämään pappisoikeutensa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kaksi erotetuista on palkallisessa työsuhteessa Suomen evankelisluterilaiseen lähetyshiippakuntaan, kolme muuta ovat eläkeläisiä. Yksikään heistä ei ollut erottamishetkellä Suomen ev.-lut. kirkon virassa.

Turun arkkihiippakunnan lakimiesasessori Matti Mäkisen mukaan päätös ei koskenut erotettujen uskoa tai oppia. Mikä sitten oli nyt tehnyt nämä papit, joilla oli yhteensä yli 175 vuotta pappisuraa takanapäin, ”ilmeisen epäsopiviksi toimimaan papin virassa”, niin kuin päätöksessä todetaan? Jokin eettinen lankeemusko? Tai syyllistyminen rikokseen? Ei, mistään sellaisesta ei ollut kysymys. Kukaan ei ollut myöskään tehnyt näistä papeista kanteluakaan. Piispa itse saattoi asian käsittelyyn. Päätös oli hallinnollinen ja perustui siihen, että Lähetyshiippakunnan olemassaolo ja siinä toimiminen nähtiin näiden pappien kohdalla kirkkolain vastaiseksi.

Lähetyshiippakunta on vihkinyt pappeja, sillä on oma piispa ja se on muodostanut omia seurakuntia. Ongelmana oli se, että näin kirkossa olisi kaksi päällekkäistä, pysyvästi itsenäistä hallinnollista rakennetta. Tämä onkin asiantila, jonka ilmeisesti kaikki osapuolet ovat myöntäneet hyvin erikoiseksi.

Mutta on tässä asiassa paljon muutakin erikoista. Kirkossa esiintyy piispoja myöten monia opillisia ja eettisiä harhoja ja irtiottoja kirkon linjasta. Kaikista niistä arkkihiippakunnassa haluttiin nyt tarttua juuri näiden Lähetyshiippakunnan pappien toimintaan. Nyt ei ollut katto kirkossa korkealla, eivätkä seinät leveällä. Nyt ei puhuttu erilaisuuden hyväksymisestä eikä suvaitsevaisuudesta, joista on kirkossa paljon kuultu viime vuosina. Nyt ei oltu vähemmistön asialla eikä puolusteltu heikossa asemassa olevia. Nyt laskettiin katto niin alas, että saatiin kyykkyyn ne, jotka olivat hallinnollisesti ongelmallisia.

Kaukana takanapäin ovat ne ajat, jolloin kirkon korkeimmassa päättävässä elimessä, kirkolliskokouksessa, asiat nähtiin näin: ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla, ja kirkon ykseyttä varjellen.”

Jälkiviisaudella voisi todeta, että tämä vuonna 1986 piispa Yrjö Sariolan ehdottama, ja kirkolliskokouksen äänin 85–9 hyväksymä ponsi olisi silloin pitänyt sisällyttää kirkkolakiin. Niin ilmeisesti joku silloin ehdottikin. Kuinka kauan vielä menee ennen kuin kirkossa laajemmin ymmärretään se, mitä piispa Seppo Häkkinen kirjoittaa vuoden 2013 paimenkirjeessään: ”(Naispappeus-) Ongelma ei ratkea kieltämällä eikä kurinpitotoimin. Kirkossa on oltava tilaa virkakysymyksessä eri tavalla ajatteleville. Uskon, että yhteisellä tahdolla olisi löydettävissä kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Siksi olisi käynnistettävä tätä koskeva keskustelu”.