Milloin paikallaan pysymisestä tuli jyrkentymistä?
Santeri Marjokorpi on Uusi Tie- lehden päätoimittaja.
Helsingin Sanomat kuvasi pääkirjoituksessaan (20.9.) seurakuntavaalien asetelmaa tutulla kaavalla. Yhteiskunnan liberalisoituminen on lehden mukaan ”tiivistänyt kirkon konservatiivien rivejä ja jyrkentänyt heidän näkemyksiään”. Pride on paisunut konservatiiveille suureksi asiaksi, ja kärjistymisen myötä he ovat alkaneet kyseenalaistaa ”taas aiempaa enemmän” myös naisten oikeutta toimia pappeina.
Tämän kertomuksen kuulee usein. Se on sujuva, mutta nurinkurinen. Siinä muutoksen aiheuttajaksi nimetään se osapuoli, jonka opilliset kannat näissä kysymyksissä eivät ole olennaisesti muuttuneet. Samalla kirkon käytäntöjä, kieltä ja oppia muuttamaan pyrkivä osapuoli jää tarkastelun ulkopuolelle.
Kyse on projektiosta: toista syytetään siitä, mitä itse tehdään.
Kun avioliittokäsitystä muutetaan jyrkästi, perinteisestä avioliittokäsityksestä kiinni pitävää syytetään jyrkentymisestä. Kun Pride tuodaan seurakuntien toimintaan ja viestintään, sitä vastustavien sanotaan tehneen siitä liian suuren kysymyksen. Hyväksyttävien näkemysten rajoja siirretään, mutta rajojen ulkopuolelle jääviä syytetään suvaitsemattomuudesta. Uusi normi otetaan käyttöön, mutta konfliktin aiheuttajaksi nimetään se, joka ei suostu siihen.
Kun mittatikku liikkuu, paikallaan pysyvä alkaa näyttää äärimmäiseltä ilman, että on itse liikkunut senttiäkään.
Pride ei noussut kirkolliseksi kiistakysymykseksi siksi, että konservatiivit yhtäkkiä kiinnostuivat siitä. Siitä tuli sellainen vasta, kun seurakunnat ja kirkolliset toimijat alkoivat tehdä Pridestä näkyvän osan toimintaansa ja julkista identiteettiään. Myös Prideä vastustavien oli silloin otettava asiaan kantaa.
Ja sitten tapahtuu projektio: Pride-kriitikoiden sanotaan paisuttaneen asian liian suureksi.
Sama näkyy avioliittokeskustelussa. Perinteinen kristillinen käsitys avioliitosta ei ole muuttunut jyrkemmäksi. Kirkon sisällä tapahtunut muutos sen sijaan on huomattava. Piispat ovat esittäneet kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen hyväksymistä, ja samaa sukupuolta olevia pareja vihitään jo käytännössä.
Muutoksen vauhtia kuvaa hyvin se, että jos vielä 1990-luvulla olisi tiedetty, missä kirkko menee avioliittolinjauksineen tänä päivänä, tilannetta olisi pidetty pöyristyttävänä ja mahdottomana hyväksyä.
Juuri tässä projektio tulee täydelliseksi: muuttaja syyttää muuttumatonta muuttumisesta.
Muutos on todellinen. Silti muutoksen synnyttämästä konfliktista tehdään niiden vika, jotka eivät ole muuttaneet kantaansa. Tämä koskee myös naispappeutta. Perinteisen kannan puolustaminen ei itsessään osoita kannan jyrkentyneen.
Näin itse muutos tehdään näkymättömäksi. Näemme vain reaktion siihen, ja reaktiota aletaan kutsua jyrkentymiseksi.
Jos mittatikkuna ovat ajan itsestäänselvyydet, paikallaan pysyvä näyttää ennemmin tai myöhemmin radikaalilta. Jos mittatikkuna ovat Raamattu ja kirkon tunnustus, kysymys kuuluu: kuka on todella muuttanut kantaansa ja millä perusteella?
Juuri tässä projektio tulee täydelliseksi: muuttaja syyttää muuttumatonta muuttumisesta.
Piditkö lukemastasi? Tue työtämme perinteisen kristinuskon puolustajana mediakentällä! Tilaa Uusi Tie alkaen 1 € 1. kk tästä.
Kuuntele Niiranen ja Marjokorpi -podcastin uusin jakso ”Joonas Ilmasti: Mikä liberalismissa on vikana?”:
