Länsimainen kulttuuri ajaa vanhempia ja lapsia erilleen, väittää kehityspsykologi Gordon Neufeld
Ankanpoikaisen tavoin ihmislapsella on luontainen tarve seurata vanhempiaan. Jos tähän ei ole mahdollisuutta, lapsi kiintyy vertaisiinsa, mikä tekee hänestä haavoittuvaisen, väittää kehityspsykogi Gordon Neufeld. KUVA: ISTOCK
Kun ankanpoikanen kuoriutuu munasta, se lähtee välittömästi seuramaan emoaan. Se jäljittelee emonsa käyttäytymistä aina siihen saakka, kunnes se kasvaa aikuiseksi. Jos emo jostain syystä puuttuu, ankanpoikanen lähtee seuraamaan lähintä liikkuvaa kohdetta. Se voi olla ihminen, koira tai vaikka jokin kone, kuten ruohonleikkuri. Nämä eivät tietenkään voi opettaa sille, millaista on elää ankkana.
Ihminen ei ole täysin erilainen. Myös ihmislapsissa on vaisto, joka etsii sitä, jota seurata. Meissä on tarve kiintyä ja kiinnittyä vanhempiimme samalla tavoin, kuin ankanpoikasella on biologisesti sisäänrakennettuna tarve kiinnittyä emoonsa. Jos ensisijainen kiintymyssuhde ei ole vanhemmissamme tai muussa aikuisessa, suuntaamme kiintymyksemme toisaalle: vertaisiin. Meistä tulee vertaisorientoituneita.
Vanhempia ja lapsia ajetaan erilleen
Kanadalainen kehityspsykologi Gordon Neufeld tarjoaa ankkaesimerkin yhdessä lääkäri Gabor Matén kanssa kirjoittamassaan kirjassa Hold on to Your Kids – Why Parents Need to Matter More than Peers (1. painos 2004, suomeksi Pidä kiinni lapsistasi – Miksi vanhempien tulee merkitä enemmän kuin vertaisten).
Neufeld nojaa teoksessaan tieteelliseen tutkimustietoon sekä omaan henkilökohtaiseen työhönsä kehityspsykologina. Taustalla on kiintymyssuhdeteoria, joka perustuu brittiläisen psykiatrin John Bowlbyn ajatuksiin 1960- ja 1970-luvuilta. Suomessa teoriasta on puhunut muun muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Jos emo jostain syystä puuttuu, ankanpoikanen lähtee seuraamaan lähintä liikkuvaa kohdetta.
Kiintymyssuhdeteoriasta puhuttaessa esillä ovat tavallisesti kiintymyssuhteiden luokittelut: turvallinen, välttelevä ja ristiriitainen kiintymyssuhde. Neufeldin näkökulma on kuitenkin toinen. Hän tarkastelee sitä, miten käy, jos lapsen ensisijainen kiintymys onkin aikuisten sijaan toisissa lapsissa.
Neufeld väittää, että me länsimaiset ihmiset elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka ei palvele lasten tarpeita. ”Viime vuosikymmeninä hallinneet taloudelliset voimat ja kulttuurilliset trendit ovat tuhonneet sosiaalisen viitekehyksen, jossa aikuisten vanhemmuusvaistot ja lasten kiintymysvietit voivat luonnollisesti toimia”, Neufeld kirjoittaa.
Vaikka vanhemmissa on luonnostaan tarve hoivata lastaan ja lapsessa on luonnostaan tarve kiintyä ja kiinnittyä vanhempiinsa, ympäröivä kulttuurimme vetää niitä erilleen. Tämä alkaa jo taaperovaiheessa, kun taloudellisista syistä molempien vanhempien on paine mennä työelämään, ja kiihtyy lapsen kasvaessa nuoreksi.
Vanhemmat kohtaavat uudenlaisia ongelmia kasvatuksessa: lapset eivät tottele heitä, he viettävät aikaa mieluummin muualla kuin vanhempiensa kanssa, he ovat ärtyneitä ja voivat huonosti, vaikka taloudellisesti elämme vauraampaa aikaa kuin koskaan historiassa.
Ihan sama ja ei kiinnosta
Gordon Neufeldin ajatus on, että lapset eivät ole niin itsenäisiä ja kaikkivoipia kuin annetaan ymmärtää. He joko seuraavat vanhempiaan tai vertaisiaan. Vertaisorientoitunut lapsi haluaa viettää aikaa enemmän vertaistensa kuin vanhempiensa kanssa. Hän seuraa ystäviensä kielenkäyttöä, pukeutumista, käytöstapoja ja arvoja. Hän haluaa olla mieliksi ystävilleen, ei vanhemmilleen.
Vertaisorientoitunut lapsi tai nuori on haavoittuvaisempi, mutta hän pyrkii kätkemään haavoittuneisuutensa. Siksi länsimainen kulttuuri on ”cooliuden kulttuuria”, jossa osoitetaan välinpitämättyömyyttä asioita kohtaan.
”Ihan sama”, ”ei ole väliä”, ”ei kiinnosta” ovat yleisiä teiniemme suusta kuultuja lauseita. Jos nuori paljastaisi, että minua kiinnostaa ja että minä välitän, silloin hän altistaisi itsensä mahdollisesti toisten naurulle ja pilkalle. Tämä tekisi hänestä haavoittuvaisen, mitä hän ei kestä.
Vertaiset eivät rakasta ehdoitta
Vaikka kulttuurimme antaa sen kuvan, että lasten ja nuorten kiinnittyminen toisiinsa on normaalia, vertaisorientaatiossa ei ole Neufeldin mukaan mitään normaalia ja luonnollista. Vertaisorientaation haitat ovat lukuisat: Vertaisista emme löydä ehdotonta rakkautta. Vanhemmat tavallisesti rakastavat lastaan ehdoitta. Vaikka tänään riideltäisiin, vanhempi ei jätä lastaan. Huomenna on jälleen uusi päivä. Kaikki on ennallaan.
Kaverisuhteissa kaikki on toisin. Jos teen tänään jotain, mistä kaverini ei tykkää, ehkä huomenna hän ei haluakaan olla minun kanssani. Tai kaveri voi vaihtaa parhaan kaverin toiseen, vaikken olisikaan tehnyt mitään pahaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä lapset ovat vielä kehittymättömiä, eikä heiltä voi odottaakaan ehdotonta lojaaliutta.
Mikäli lapsen ensisijainen kiinnittyminen on vertaisissa, hän omaksuu ne arvot ja käyttäytymismallit, joita hänen vertaisillaan on, ja hän kapinoi niitä arvoja ja käyttäytymismalleja vastaan, joita hänen vanhemmallaan on. Vanhemmat menettävät otteensa lapseen.
Vertaisorientaatio johtaa Neufeldin mukaan myös siihen, että lapsi ei kasva sietämään ristiriitaisia tunteita. Tämä taas johtaa lisääntyneeseen aggressiivisuuteen. Vertaisorientaatio altistaa myös liian varhaisiin ja irrallisiin seksikokeiluihin.
Oleellista on suhde, eivät niksit
Gordon Neufeldin mukaan vanhemmat rakastavat tänä päivänä lapsiaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Vanhempien rakkaus ei ole muuttunut. Miksi lapsemme ja nuoremme silti voivat pahoin?
Neufeldin mukaan haemme syitä lastemme ja nuortemme ongelmiin väärästä paikasta. Luulemme, ettemme ole löytäneet oikeaa niksiä tai kasvatusoppia, jolla lapsi saadaan käyttäytymään oikein. Luulemme, että kasvatusmetodimme ovat vääränlaiset.
Toinen vaihtoehto on hakea syytä lapsesta. Kun lapsen pahoinvoinnille tai häiriökäyttäytymiselle löytyy jokin diagnoosi, se helpottaa vanhempien syyllisyydentuntoa. Vaikka diagnoosit voivat olla paikkansapitäviä ja lääkkeellinen hoitokin joskus tarpeen, vaarana on, että diagnosointi siirtää huomion sivuun kiintymyssuhteesta. Käyttäytymishäiriöitä ei Neufeldin mukaan voi pelkistää vain geneettiseksi häiriöksi, ja vaikkapa tarkkaavaisuushäiriöistä (ADD) lasta auttaa turvallinen kiintymyssuhde aikuisiin.
Neufeldin mukaan vanhemmuus ei ole niinkään tekniikka- vaan suhdelaji. Ja tässä piilee myös ilosanoma. Meidän ei tarvitse keksiä vanhemmuutta jostain itsemme ulkopuolelta. Tarve hoivata ja tarve kiinnittyä on meissä ihmisissä sisäänrakennettuina. Sinun tehtäväsi vanhempana on pitää yllä suhdetta lapseesi. Sinä ja lapsesi etsitte keinon pitää yllä suhdettanne.
Kasvatus ei ole niinkään koulu, jossa vanhempi rankaisee tai palkitsee lastaan hyvästä tai huonosta käyttäytymisestä. Emmehän toimi niin muissakaan ihmissuhteissa. Jos puolisosi alkaa vältellä sinua ja alkaa puhua sinulle rumasti, et rankaise häntä tai laita häntä jäähypenkille. Sen sijaan – ainakin ihannetapauksessa – pyrit saamaan selville, mikä suhteessanne hiertää ja mitä voitte tehdä yhdessä sen korjaamiseksi. Pyritte rakentamaan suhdettanne uudestaan.
Samalla tavoin rakennat suhdetta lapseesi. Et voi pakottaa lastasi käyttäytymään hyvin tai olemaan onnellinen, mutta voit rakentaa suhdetta, jossa lapsen on turvallista kasvaa ja kehittyä.
Vinkit
Kuinka ylläpitää suhdetta lapseen tai kuinka palauttaa etääntynyt suhde?
- Ole kiinnostunut siitä, mitä lapsesi tekee ja mitä hänelle kuuluu.
- Viettäkää ainakin yksi yhteinen ruokahetki päivässä koko perheen kanssa.
- Yhteyttä luodessasi katso lasta silmiin ja hymyile.
- Lähtekää usean päivän lomareissulle oman perheenne kesken.
- Pidä kiinni kotiintuloajoista.
- Aseta rajat tietokoneilla, tableteilla ja puhelimella ololle.
- Juttele myös lapsesi kavereiden kanssa.
- Tutustuta lapsesi muihin turvallisiin aikuisiin.
- Kun lapsesi häiriökäyttäytyy, ota selvää, mistä se johtuu. Yritä ymmärtää lasta.
Kirkon perheneuvoja Jari Kekäle: ”Kiintymyssuhde säästää energiaa”
Hold on to your Kids on sävyltään ja retoriikaltaan maltillinen kirja, ja se pohjautuu yleisesti hyväksyttyyn kiintymyssuhdeteoriaan. Teologian tohtori ja kirkon perheneuvoja Jari Kekäleen mielestä Neufeldin kirja esittää kuitenkin valtavan isoja väitteitä.
– Neufeld väittää, että maailma on mennyt sellaiseen asentoon, jossa luontainen kiintymyssuhde on häiriintynyt ja mennyt rikki. Koko meidän kasvatuskulttuurimme on eksynyt metsään. Sillä on väärä kartta ja kompassi. Siksi meillä on niin paljon vanhempia, jotka ovat neuvottomia ja hämmentyneitä.
– Vanhemmat ovat saattaneet antaa tapahtua sellaisen dramaattisen ja haitallisen asian kuin lapsen siirtymän vertaisorientaatioon. Näin on käynyt ilman, että he ovat sitä tai sen seurauksia tietoisesti ymmärtäneet.
Kiintymisen ja kiinnittymisen todellisuus on ihmisiin biologisesti sisäänrakennettu, mutta maailma on muuttunut niin, että ihmiset ovat kasvatuksessa hukassa.
Käänne on tapahtunut länsimaissa 1950-luvulta lähtien. Mutta taustalla on myös toinen, pidempi aatehistoriallinen kehityskulku: Antiikin kreikkalaisista filosofeista saakka on ajateltu, että ihmisen tulee hallita tunteita. Järki on se, joka pistää tunteet kuriin.
– Kun meillä on korostunut aivojen järkiosasto, meillä on korostunut käytös. Kun lapsi ei ole käyttäytynyt oikein, hänelle sanotaan, että koitapa käyttäytyä. Ajatellaan, että kuri ratkaisee. Mutta Neufeld sanoo, että ihmisen ytimessä ei ole käytös vaan kiintymyssuhde. Ja kiintymyssuhde mahdollistaa käytöksen kehittymisen. Idea on siis päinvastainen kuin kreikkalainen filosofia on meille 2000 vuotta opettanut, Kekäle avaa.
Konstruktivismi ei pelaa
Gordon Neufeld ei ole ainakaan internet-haun perusteella mikään kehityspsykologian supernimi. Suomeksi hänestä ei löydy mitään tietoa, eikä hakusana ”vertaisorientaatio” johda kehityspsykologiaa käsitteleville sivuille. Englanniksi miehestä ja hänen perustamastaan Neufeld Institutesta löytyy toki tietoa.
Miksi isoja väitteitä sisältävä teos ei ole saanut laajempaa huomiota?
– Jos rupean arvailemaan, syy on siinä, että se sisältää ihmisyyden olemukseen perustuvia, biologisia väitteitä. Meidän maailmamme tukee konstruktivismia, Jari Kekäle sanoo.
Toisin sanoen: Neufeld esittää väitteitä siitä, millaisia me ihmiset olemme, mikä on meille hyväksi ja mikä ei. Konstruktivismin mukaan taas jokainen rakentaa eli konstruoi itse oman maailmansa sellaiseksi kuin haluaa.
– Meidän maailmamme konstruktivistinen muotivirtaus on sitä mieltä, että kaikki voidaan konstruoida: sukupuolet ovat konstruoitavia, ja jokainen voi ja hänen pitää antaa päättää, mitä hän on. Neufeldin mukaan konstruktivismi ei kuitenkaan pelaa, koska kiintymyssuhde on sisäänkirjoitettu ihmisen olemukseen.
Mitä jos vanhemmuus uuvuttaa?
Moni kokee vanhemmuuden raskaana ja uupuu. Erityisesti silloin kun perheessä on pieniä lapsia, voimat ovat koetuksella. Puhe kiintymyssuhteesta kuulostaa kovin kokonaisvaltaiselta. Kuinka vanhemmat voivat välttää uupumisen?
– Pointti on, että vanhemmuus voi tulla luonnostaan. Useimmat vanhemmat saavat biologisena lahjana rakkauden omaan lapseensa. Se on myötäsyntyinen asia. Lähtökohtaisesti kiintymyssuhde säästää energiaa. Silloin on myönteinen halu antaa lapselle hyvää, ja lapsella on myönteinen odote. Mutta jos taas kiintymyssuhde häiriintyy tai vaihtuu vertaiskiinnittymiseen, siihen menee energiaa kauheasti ja turhaumat ovat suuria, Jari Kekäle toteaa.
Vanhemmat ovat väsyneitä, kun se luontainen kiintymyssuhdekylä on hävinnyt.
Vanhemmuuden kuluttavuus tulee hänen mukaansa yrityksestä saada jokaiseen tilanteeseen oikea kasvatusniksi.
– Jos kiintymyssuhde puuttuu, sitten haetaan joko lastenpsykiatri paikalle korjaamaan tilanne tai kasvatusauktoriteetti kertomaan, mikä kikka pitää tehdä, jotta kasvatus menee oikein. Mutta vastaus ei ole kikka vaan suhde. Vanhemmuuden perustehtävä on vain luoda suhde lapseen.
Toinen vastaus vanhemmuuden kuormittavuuteen on kiintymyssuhdekylä. Traditionaalisissa kulttuureissa ajateltiin, että koko kylä kasvattaa. Lapsilla oli omien vanhempien lisäksi muitakin luotettavia ja turvallisia aikuisia, ensi sijassa tietysti isovanhemmat.
– Vaikeaa on se, että meillä ei ole tätä kiintymyssuhdekylää enää. Vanhemmat ovat väsyneitä, kun se luontainen kiintymyssuhdekylä on hävinnyt. Isovanhemmat ovat jääneet jonnekin 500 kilometrin päähän tai heitä ei ole. Kun kylä häviää, paine kohdistuu vanhempiin voimakkaampana. Kiintymyssuhdekylässä vanhemmat tutustuttavat lapset naapureihin ja opettajiin. Vanhemmat ikään kuin jakavat lisenssin luotettaville aikuisille.
Tarvitsemme suhdetta myös uskon välittämiseen
Neufeldin ajatuksista kannattaa olla kiinnostunut myös silloin, jos haluaa välittää kristillistä uskoa seuraaville sukupolville. On todennäköisempää, että lapset omaksuvat vanhempien uskon, jos kiintymyssuhde on kunnossa.
– Silloin on olemassa positiivinen odote. Vanhemmilta odotetaan tulevan jotain hyvää ja tärkeää.
Kiintymyssuhdeteoriaa voidaan soveltaa muuhunkin kuin omien lasten kasvatukseen. Samat lainalaisuudet pätevät myös koulumaailmaan ja seurakuntaan.
– Jos olet opettaja ja sinulla syntyy kiintymyssuhdetyyppinen asetelma oppilaisiin, kaikki virtaa. Mutta ota se pois ja koita ruveta pitämään kuria, niin ei onnistu. Sama juttu, kun ajattelet pastoria ja seurakuntaa. Jos kiintymyssuhde syntyy, ihmisten korvat ovat auki ja he tulevat kuuntelemaan, mitä pastori haluaa sanoa.