Yhdestä en haluaisi luopua

Kesäkuussa kerroin jättäväni Kansanlähetyksen lähetysjohtajan tehtävät. Sen jälkeen kuulin ja luin kauniita sanoja ja viestejä. Kiiteltiin tehtävän hoidosta ja hoitamisen tavasta. Sen keskellä pohdin, että tällaistako on sitten hautajaisissa.

Elokuussa minulla tuli täyteen kymmenen vuotta työtä Kansanlähetyksen keskustoimistossa. Jo aiemmin olin pohtinut, että jos Jumala antaa elinvuosia, aionko olla samassa tehtävässä vielä seuraavat kymmenen vuotta ja tehdä näitä samoja asioita. Huomasin kaipaavani muutosta.

TYÖ LÄHETYSJOHTAJANA on ollut pääosin antoisaa. Iloa ovat tuoneet työtoverit, ihmisten tapaamiset, mukana oleminen maailmanlähetyksessä, tutustuminen toisiin kirkkoihin ja järjestöihin. Tunnen tämän liikkeen hyvin. Koen olevani hyväksytty ja rakastettu kansanlähetysväen joukossa. Onhan tehtävässä ollut myös haasteita ja vaikeita tilanteita. Voimavarat ovat kuluneet enemmän kuin vuosikymmenen aikana luulisi. Olen kokeneempi, väsyneempi ja lääkitympi, mutta toivottavasti myös viisaampi nyt.

MINULTA ON KYSELTY, miksi jätän Kansanlähetyksen johtajan tehtävän. Ei tehtävässä vikaa ollut, mutta kaipaan ympärilleni enemmän vapautta. Haluan olla selvemmin hengellisessä kuin hallinnollisessa työssä. Lähden pois organisaation huipulta, inhimillisestä vallasta lähemmäksi ihmisiä ja evankeliumin julistamista. Elämässä ei ehdi tehdä kaikkea haluamaansa. Aika juoksee ja voimat vähenevät. Rohkeat askeleet on otettava ajoissa.

Luopumisen prosessi on vaikea. Työssä on paljon asioita, joista ei haluaisi päästää irti. Yhdestä en haluaisi luopua: kolmen vuosikymmenen aikana tutuksi tulleesta Kansanlähetyksen rakkaasta ystäväjoukosta.

SAIN KUTSUN pieneen Mission Europeen, jonka Kalevi ja Leena Lehtinen sekä Markku ja Aulikki Happonen perustivat 29 vuotta sitten missiotoiminnan tueksi. Nyt saan kokeilla uutta. Järjestön toimintaan on kuulunut kristittyjen yhteistyössä tapahtuvat missiot kotimaassa ja ulkomailla. Isona haaveenani on koota vaikuttajia pohtimaan Suomen evankelioimisen strategiaa!

Kyllä tässä polvi vähän vapisee. Onko töitä? Tuleeko puhujakutsuja? Löytyykö lähettäjärenkaaseen väkeä?  Jatkuuko luovuutta ja rohkeutta? Riittääkö veto vielä 53-vuotiaalla tehdä jotain radikaalia?

MINULLA EI OLE TARVETTA olla itse valokeilassa. Haluan palvella toisia hengellisen työn tekijöitä. Haluan kulkea maamme kristittyjen rinnalla. Haluan myös hullaantua siitä, mitä teen ja levittää tulta ympärilleni.

Millaisista rohkeista askelista sinulla on kokemusta? Mitä voisit tehdä juuri nyt, ettei elettyä elämää muistellessa tarvitsisi harmitella? Minun kaksi rukoustani ovat: ”Tapahtukoon sinun tahtosi” ja ”Tässä olen, lähetä minut!”