Kahden kulttuurin liitto voi olla onnellinen, kun molemmilla on kypsyyttä kompromisseihin ja perhekeskeiset arvot. Ilman yhteistä uskoa Laura ja Samuel Okunoye eivät olisi lähteneet edes yrittämään.

Täysikuu möllöttää matalalla Riihimäen Koivurannassa, kun Samuel Okunoye kuulee auton ajavan pihaan. Hän avaa vieraalle kotinsa ulko-oven, mutta ei jää kuistille odottamaan. Sellainen on nigerialaiselle yoruba-miehelle epätyypillistä. Mutta kun pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kylmät tosiasiat on laitettava kulttuurin edelle.

Sydämellinen vastaanotto tapahtuu tuulikaapin paremmalla puolella. Tervehtimään tulevat myös Laura Okunoye sylissään yksivuotias Joshua.

Michael, 8, David, 6, ja Sarah, 4, askartelevat olohuoneen suuren pöydän ääressä Hama-helmistä eläimiä. Kiviuunissa loimottaa tuli.

Samuel on juuri palannut kotiin Hyvinkäältä, jossa hän työskentelee koneinsinöörinä kansainvälisen hissikaupan parissa. Tänään hän on varmistanut, että vanhoihin hisseihin uutta tekniikkaa tilanneet asiakkaat maailmalla ovat saaneet tarvitsemansa. Kulttuurien kirjo on siis läsnä töissä ja kotona.

Äidistä tuli rehtori

Enää Samuel Okunoye ei voisi kuvitella elämää, jossa hänen ympärillään olisi vain yhdenlaisia ihmisiä. Lapsena hän asui Afrikan kainalossa pienessä kaupungissa nimeltä Oyan, eikä siellä juuri törmännyt turisteihin. Äiti muutti kaupunkiin kuuden lapsensa kanssa saatuaan työn katolisen koulun johtajana.

Katolilaiset olivat ensimmäisiä, jotka aloittivat Nigeriassa lähetystyön siirtomaahallinnon aikana. Valkoisia oli vastassa vanha yoruba-uskonto, joka on kristinuskon ja islamin leviämisestä huolimatta edelleen elinvoimainen. Siinä päämääränä on tulla yhdeksi kaiken olevaisen alkulähteen, Olorunin kanssa. Ihmisen tehtävä on hyvää tekemällä löytää yhteys näkyvän todellisuuden takana olevaan henkimaailmaan.

Samuelin vanhempien lapsuudenperheet kääntyivät kristityiksi. Nykyisin kristittyjä on Afrikassa enemmän kuin missään muussa maanosassa. Sieltä lähetetään lähetystyöntekijöitä joka puolelle maailmaa ja tehdään teologiaa, joka auttaa juurruttamaan kristinuskoa paikallisiin kulttuureihin.

Laura oli neljästä lapsesta vanhin ja rukoili, että saisi aikanaan itsekin ison perheen. Tärkeintä oli kuitenkin, että puoliso uskoisi Jeesukseen.

Samuel näyttää perhekuvaa, joka on otettu hänen vanhimman siskonsa valmistujaispäivänä. Samuel on katraan nuorimmainen, ja katsoo valkoisessa juhlapuvussa alaviistoon kenties miettien, mitä hänestä mahtaa isona tulla.

Kun isoveli Adekunle Okunoye muutti Turkuun opiskelemaan tietotekniikkaa ja kertoi suomalaisesta koulujärjestelmästä, pikkuveli alkoi pohtia tulevaisuuttaan. Lähtisikö hänkin? Hyvään yliopistoon pääseminen ei ole Nigeriassa helppoa.

Hiihtäen kouluun

Samaan aikaan Joroisissa Kolman kylällä kouluun hiihteli maalaistyttö Laura Tirkkonen vaalea poninhäntä keikkuen. Ennen kouluunlähtöä hän oli antanut talon hevosille heinät. Illalla hän pääsisi taas ratsastamaan.

Laura oli neljästä lapsesta vanhin ja rukoili, että saisi aikanaan itsekin ison perheen. Tärkeintä oli kuitenkin, että puoliso uskoisi Jeesukseen.

Lauran äiti oli helluntailainen, ja lapset oppivat kulkemaan äidin mukana Varkauden helluntaiseurakunnassa. Joroisissa ulkomaalaisia ei juuri ollut, mutta Varkaudessa heitä aina silloin tällöin tapasi. Seurakuntaankin oli tullut mies kaukaa Nigeriasta.

Kun Laura sai ajokortin, hän oli mielellään kuskina muille nuorille, kun lähdettiin vaikka seurakunnan leirille. Varkaudessa koneinsinööriopinnot aloittanut Samuel tarvitsi kyydin. Hän istui Lauran viereen ja ilahtui, kun tämä alkoi kysellä hänen perheensä kuulumisia.

Täällä ei hymyillä

Kun isoveli väitteli Turussa tohtoriksi ja lähti Yhdysvaltoihin informaatioteknologian professoriksi, Samuel jäi yksin sopeutumaan outoon maahan. Aluksi hän ajatteli, että ihmiset eivät pitäneet hänestä.

Vähitellen hän huomasi, etteivät suomalaiset hymyile toisilleenkaan. Vähäpuheisuus ja ohikatsominen olikin kulttuurinen piirre.

Silti se tuntui raskaalta. Kun hän yritti kovassa kuumeessa saada kyydin lääkäriin, kukaan ei auttanut.

‒ Silloin ajattelin, että tämmöiseen maahan en halua jäädä. Kielikin oli vaikeaa ja sen puhuminen tuntui oudolta.

Samuelin äiti oli onneksi opettanut, että aina oli etsiydyttävä Jumalan lasten joukkoon. Ystävät seurakunnassa saivat olon tuntumaan kotoisammalta.

Kohtaaminen kirjastolla

Laura muutti Joroisista Kaustiselle opiskelemaan hevostenhoitajaksi ja molemmat rukoilivat tahoillaan: ”Jos me olisimme sopiva pari, anna meidän vielä tavata.”

Kotona vieraillessaan Laura kävi Varkauden kirjastossa palauttamassa kirjoja ja Samuel oli tullut samaan aikaan musiikkiosastolle katsomaan, löytyisikö sieltä uutta nigerialaista musiikkia.

Pois lähtiessään he törmäsivät toisiinsa ulko-ovella ja saivat talteen toistensa numerot. Aluksi seurustelu olikin melkein pelkkää puhelimessa puhumista. Kaustiselta Laura muutti Kuopioon opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Ensimmäisen yhteisen kodin Okunoyet perustivat Lappeenrantaan, jossa Samuel oli aloittanut diplomi-insinööriopinnot.

Isän ääni

Nyt ovat molempien opinnot ainakin toistaiseksi takana. Äiti hoitaa syksyyn saakka lapsia kotona ja aikoo sen jälkeen palata töihin Hyvinkään sairaalan ensiapuun.

Laura käy kohentamassa tulta takassa. Lapset alkavat väsyä. David ja Sarah kinaavat Hama-helmistä ja Joshua tahtoo maitoa. Samuel katsoo kinastelijoita tiukasti ja sanoo muutaman napakan sanan yorubaksi.

Teemme töitä suhteemme eteen, emme anna periksi. Pidämme hauskaa yhdessä ja tylsistymme yhdessä

Ääntäkään ei kuulu enää. Isällä on auktoriteettia. Puhe kulkeutuu suomalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroihin. Samuelille suomalaisten vähäeleisyys on ollut vaikeaa.

‒ Äitini sanoi, että minun täytyy olla varma morsiamen vanhempien hyväksynnästä. Kun istuin Lauran vanhempien kanssa kahvipöydässä, en tiennyt, mitä he ajattelivat minusta.

Laura osasi tulkita vanhempiensa pienet eleet ja äänenpainot ja vakuutti poikaystävälleen, että tämä oli tervetullut.

Paineita sanoista

Kaikissa avioliitoissa tarvitaan avointa keskustelua ja kompromisseja, mutta kahden kulttuurin avioliitossa niiden tarve ilmenee nopeammin.

Alussa Samuel toivoi, että Laura olisi puhunut enemmän ja kertonut mielipiteistään.

‒ Minä taas koin, että Samuel halusi minun puhuvan semmoisistakin asioista, joista minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Kumpikin on joustanut. Laura puhuu nykyään enemmän, mutta ei vieläkään niin paljon kuin Samuel toivoisi. Samuel puolestaan ei enää kärtä puhetta niin kuin ennen.

‒ Olemme olleet naimisissa yli kymmenen vuotta ja olemme edelleen onnellinen aviopari. Teemme töitä suhteemme eteen, emme anna periksi. Pidämme hauskaa yhdessä ja tylsistymme yhdessä, Samuel kertoo hytkyttäen vuorostaan Joshuaa.

Lapset ensin

Mies on kiitollinen, että vaimo nauttii jälkikasvun hoitamisesta kotona eikä aseta uraansa ykköseksi nyt kun lapset ovat pieniä.

‒ Suomessa monet naiset uhraavat hirveän paljon päästäkseen etenemään uralla. Yhteiskunta on menettämässä perheen arvostuksen, Samuel sanoo murheellisena.

Perin vanhemmiltani uskon Jeesukseen Vapahtajana. Tämä on tärkein perintö, jonka voimme antaa lapsillemme. Sen varassa he voivat elää, olipa heillä vastassa mitä tahansa.

Laura puolestaan kiittää miestään osallistumisesta perheen arkeen.

‒ Samuel kuljettaa poikia koris- ja jalkapallotreeneihin ja osallistuu kodin asioihin niin paljon kuin toivon.

Molemmat pitävät yhteistä uskoa ja Raamatun antamia elämän suuntaviittoja niin isoina asioina, että niiden avulla kulttuurieroista voi selvitä.

‒ Kunnioitus, rakkaus ja usko Jumalaan pitävät meidät yhdessä, Samuel uskoo.

Mikä saa hänet kokemaan, että hän on kunnioitettu ja rakastettu?

‒ Hyvä ruoka! mies naurahtaa ja lisää, että ei hän vaativa ole. Kunhan ateria on tuore ja lämmin.

Paras perintö

Lasikaapissa perhevalokuvien joukossa on kaunis kuva Samuelin äidistä. Sitkeä nainen menehtyi muutama vuosi sitten. Samuel ojentaa valokuvan käteeni.

‒ En saanut kotoani paljoakaan perintöä, mutta perin vanhemmiltani uskon Jeesukseen Vapahtajana. Tämä on tärkein perintö, jonka voimme antaa lapsillemme. Sen varassa he voivat elää, olipa heillä vastassa mitä tahansa.

Laura nyökkää ja jatkaa:

‒ Usko Jumalaan antaa elämälle tarkoituksen ja sielulle pelastuksen.

Vitriinissä on vielä yksi esine, jonka Samuel haluaa esitellä. Se on helmistä valmistettu päähine, jonka perhe on tuonut tuliaisina Iban kaupungista. Samalla tekniikalla valmistetaan myös yoruba-heimon perinteiset kuninkaiden kruunut.

Iloiset kruunajaiset

Kaupungissa vietettiin kolme vuotta sitten suurta juhlaa, kun Samuelin veli Adekunle Okunoye kruunattiin kaupungin kuninkaaksi. Titteli on hieno, mutta kyse on suunnilleen kaupunginjohtajan tehtävästä.

Asema on perinnöllinen, ja kruunu voi siirtyä myös veljenpojalle. Perheen esikoinen Michael havahtuu askartelunsa äärestä ja tapittaa tummilla silmillään suoraan kohti. Ehkä tässä on Iban tuleva kuningas!

Isä tekee kuitenkin ensin muutaman asian selväksi:

‒ Olemme kaikki yhtä arvokkaita, asemasta riippumatta. Jokainen, jonka Jumala on luonut, on kaunis. Jumalan rakkauden varassa voimme kaikki auttaa toisiamme.