”Tutkimusten mukaan suomalaisten kristillisyys on niin ohutta, että suora kansanvaali ei voi olla oikea tapa kirkolliskokouksen valintaan.”

Tätä kirjoittaessani istun marraskuun 8. päivänä kirkolliskokouksessa. Olemme käsitelleet isoja asioita. Merkittävin niistä on ollut tulevaisuuskomitean mietintö. Komitealle oli annettu tehtäväksi visioida kirkkoa, joka olisi nykyiseen verrattuna organisaatioltaan kevyempi, reagointikykyisempi ja joustavampi. Siinä ”korostuisivat seurakuntalaisten osallisuus ja kirkon perustehtävien – evankeliumin julistamisen, sakramenttien jakamisen ja lähimmäisenrakkauden – tehokkaampi toteuttaminen muuttuvassa toimintaympäristössä.”

Mietintö on valtava paketti ja siinä on paljon hyvää. Lähetekeskustelussa monet edustajista vaikuttivat ajattelevan samoin kuin edustaja Markku Jalava, jonka mukaan ”kirkon on laihdutettava itseään ja tultava ketterämmäksi.” Olen samaa mieltä. Miten tämä tehdään, ei ole vielä lainkaan selvää. Edessämme on melkoinen jumppa.

Otan tässä esiin vain kaksi teemaa. Edustaja Kirsi Ojansuu-Kaunisto ehdotti puheenvuorossaan, että kirkolliskokousvaaleissa siirryttäisiin suoraan kansanvaaliin, jossa seurakuntien jäsenet saisivat valita kirkolliskokousedustajat. Demokratian toteutuminen vaatii sitä ja niin eduskuntavaaleissakin tehdään.

Tulevaisuuskomitea ei esitä tällaista muutosta. Se on hyvä. Tutkimusten mukaan suomalaisten kristillisyys on niin ohutta, että suora kansanvaali ei voi olla oikea tapa kirkolliskokouksen valintaan. Kirkon jäsenistä enää alle 40 prosenttia uskoo esimerkiksi siihen, että Jeesus on noussut kuolleista. Tällaisessa tilanteessa suoraa vaalia parempi on nykyinen käytäntö, jossa kirkolliskokousedustajia ovat valitsemassa seurakuntien kirkkovaltuutetut ja papisto. Kirkkovaltuutetut taas valitaan ehdokkaista, jotka ovat ”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettuja”. Vaalisysteemi on varmistamassa sitä, että yhä maallistuvammassa kirkossa sen ylimmillä päättäjillä on taju siitä, mitä kirkko on. Ketteryyden kannalta se on välttämätöntä.

Mietinnössä ehdotetaan, että kirkon hallintoelimiin tulisi valita nuoria kiintiöpaikoilta. Yllättävää oli se, että kirkolliskokouksen kaksi nuorinta edustajaa, Marianna Parpala ja Janne Kaisanlahti, vastustivat puheenvuoroissaan ideaa kiintiönuorista. Heidän mielestään kukaan ei halua olla kiintiönuori, ei sen enempää kuin ”kiintiö-55-vuotias”. Edustajan on voitava tuntea, että hänellä on äänestäjien tuki.

Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Ketterässä kirkossa nuorten ääni kuuluu nykyistä paremmin, mutta hallinnon kiintiönuoret eivät ole oikea tie siihen. Ennen edustajaksi pääsemistä nuoren on käytävä samaa polkua kuin muidenkin. Heidän on osoitettava muille kristityille toiminnallaan ja osallistumisellaan, että he ovat sopivia päättäjiksi ja heitä kannattaa äänestää.