Vanhoja ihmisiä, kirkossa istumista, surullista, fantasiaa ja Raamatulla päähän lyömistä. Tällaisia mielikuvia Kati Parjanen yhdisti uskoviin ennen viime kesää. Kavereidensa houkuttelemana hän lähti satoja nuoria keräävälle leirille ja hämmästyi.

Kävellen Tampereen Hervannasta Ryttylään. Kun Kati Parjasen ystävät ehdottivat hänelle 110 kilometrin vaellusta, seikkailunhaluinen tyttö ajatteli, että miksipä ei. Viisi päivää he tarpoivat rinkat selässä, nukkuivat teltassa ja lopulta saapuivat Kansanlähetysopistolle, jossa oli alkamassa nuortenleiri Life. Parjanen oli lupautunut mukaan hengelliselle leirille, sillä eihän hänellä ollut mitään uskonasioita vastaan – vaikka olikin saanut uskonelämästä enemmän masentavan kuin mielenkiintoisen kuvan.

Leirillä kuva kiepsahti päälaelleen. Miten nuoret saattoivat olla innoissaan Jumalasta? Jopa niin innoissaan, että nostelivat käsiään ja nousivat seisomaan laulamaan Jumalalle ylistystä. Kiinnostus uskoa kohtaan heräsi.

– Mietin, että vähän hullunnäköistä touhua, mutta samalla ajattelin, että tarvitsen samanlaista iloa elämääni.

Suunnaton, selittämätön ilo valtasikin Parjasen heti leirin jälkeen. Hän ei ollut koskaan elämässään kokenut vastaavaa. Sitä kesti kokonaisen kuukauden.

– Mikään ei surettanut eikä vaivannut, ja olin tosi sosiaalinen, nuori nainen ihmettelee vieläkin silloista olotilaansa.

Kaiken juju on Jeesus

Kati Parjanen meni seurakunnan toimintaan ja sai lisää ystäviä. Uskovia ystäviä, jotka aidosti välittivät, joiden kanssa uskalsi olla oma itsensä. Elämässä moni syy, kuten koulukiusaaminen ja yksinäisyys, oli synnyttänyt rakkauden vajeen, mutta seurakunnassa sitä alettiin täyttää. Hän oli aina yrittänyt olla vahva, pärjätä maailmassa kovettamalla itsensä ja olla välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelivat. Nyt Parjanen huomasikin voivansa luottaa, turvautua toisiin. Ja samalla hän kuuli Jumalasta lisää. Sai selville, miten Raamattua luetaan, miten itse voi rukoilla.

– Seurakunta on ollut hyvä tuki minulle. En olisi tässä ilman, että Jumala olisi johdattanut oikeiden ihmisten luo, joilta olen saanut oppia paljon.

Kun leirillä saatu ihmeellinen ilo lakkasi, Parjanen alkoi epäillä, ettei Jumala enää ollutkaan hänen kanssaan. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt, ettei Jumala katoa silloin, kun tunteet katoavat. Häntä masensi, ja orastavan, uudenlaisen elämän ohut lanka alkoi hapertua.

Mutta ratkaisevalla hetkellä Parjanen tajusikin koko uskon jujun, Jeesuksen. Uskossa ei ollut kyse vain seurakunnasta. Tai uskosta Jumalan olemassaoloon. Uskon perusta olikin Jeesus, Jumalan Pojan ristinkuolema ja ylösnousemus. Olihan hän kuullut usein Jeesuksesta, mutta vasta Kalevi Lehtisen kirja Löytöretkellä ”napsautti jotain” hänen päässään ja sydämessään.

– Tajusin, kuka on minun pelastajani. Silloin vasta aloin elää uskon mukaan, asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan ja sain uuden alun, hän herkistyy muiston äärellä.

Ei luostaroiduta uskovien kesken

Muutaman viikon päästä Kati Parjanen palaa sinne, mistä muutos sai lähes vuosi sitten alkunsa, eli Life-leirille. Välissä on tapahtunut paljon ja vauhdilla. Hän on esimerkiksi käynyt aktiossa ulkomailla, osallistunut XEE-evankelistakurssille jonka kautta lähtee pian jännittäviin festariaktioihin Himokselle ja Provinssi-rockiin – ja valmistunut painotuotantoassistentiksi.

Parjanen on alkanut haaveilla, että päätyisi tavalla tai toisella hengelliseen työhön. Lähetystyö ulkomaillakaan ei ole poissuljettua. Työ voisi liittyä jotenkin taiteeseen, koska häntä on siunattu piirtämisen lahjalla.

– Siinä, mitä me rakastamme, olemme parhaita ja pystymme tekemään parhaamme, Parjanen ajattelee.

Vastauskoontulleen Jumala on myös yllättänyt yliluonnollisilla lahjoilla, kielillä puhumisella ja kielten selittämisellä. Hän toivoo voivansa rohkaista lahjoillaan ihmisiä tulevaisuudessa. Nuoren naisen sydämellä onkin rukous toisten puolesta, niin perheensä kuin ystäviensä, jotka eivät tunne vielä Jumalaa. Kotiväellä on ollut totuttelua Parjasen uuteen elämään, joka on täynnä iltamyöhään venyviä seurakuntailtoja ja Ryttylän tapahtumia. Vaikka perheen ainoana uskovana oleminen ei ole kevyt tehtävä, hän on onnellinen voidessaan olla Jumalan valona.

Jumala tietää ja on nähnyt kaiken, mutta rakastaa silti mielettömästi lapsiaan.

– En olisi kuullut Jeesuksesta ja tullut uskoon, jos kaikki uskovat olisivat luostaroituneet niin, etteivät olisi olleet ei-uskovien keskellä. Rakentakaa siis ihmissuhteita, ei pakolla vaan luonnostaan. On totta kai helppoa viettää aikaa uskovien kanssa, mutta Jeesuskin oli syntisten ystävä, vaikka kävikin säännöllisesti myös synagogassa, hän kannustaa.

”Hänelle voi kertoa sen, mitä muille ei kerro”

Vaikka usko on muuttanut Kati Parjasen elämää, hän ei katso sen tehneen itsestään parempaa ihmistä. Hän jopa ajattelee, että uskovat ovat pahempia kuin ei-uskovat, koska he tajuavat, mitä synti on ja silti tekevät sitä. Pahuuden ja rikkinäisyyden edessä löytää kuitenkin turvan ja ilon Jumalassa.

– Hän auttaa ja parantaa monista eri asioista. Emme välttämättä tarvitse vaikka psykiatria tai ruokaterapeuttia, koska Jumala pystyy tekemään muutosta meissä.

Elämä, rakkaus, ystävä, parempi isä kuin maanpäällinen isä voi koskaan olla. Näitä asioita Jumala merkitsee Parjaselle tänään.

– Hän kutsuu meitä parempaan elämään, ikuiseen elämään taivaassa. Parempi elämä voi alkaa jo täällä maan päällä. Se on vaikeaa, koska maailma on rikki, mutta Jumalan kanssa saa lohdun. Hänelle voi kertoa senkin, mitä muille ei kerro. Jumala tietää ja on nähnyt kaiken, mutta rakastaa silti mielettömästi lapsiaan.