”Opeta lapsi esittämään hyviä kysymyksiä”

Miksi naapuri ei usko Jeesukseen? Lapsen suuret kysymykset yllättävät aikuisen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Miten näiden pikkufilosofien uskoa koskeviin kysymyksiin tulisi vastata.

Matemaattisten aineiden opettaja ja apologista sivustoa pitävä Jasu Markkanen on viiden lapsen isä. Kysymykset ovat hänelle tuttuja.

– Pikkulapsi pitää kaikkia aikuisia yhtä viisaina ja luulee, että kaikki aikuiset ajattelevat kuten isä ja äiti. Lapsi myös kuvittelee, että hänen oma kokemuksensa on universaali.

Kouluiässä tämä muuttuu. Moni vanhempi kuuleekin lapsensa suusta: ”mutta meidän ope sanoi, että…” Tuossa ikävaiheessa lapsi alkaa usein ihailla perheen ulkopuolisia aikuisia, Markkanen muistuttaa. Silloin voi tulla vastaan myös iso haaste; kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla. Kouluikäisen isoja kysymyksiä ovat: Eivätkö kaikki usko Jumalaan? Miksi ollaan eri mieltä? Eivätkö asiat olekaan selviä?

Lupa kysyä

Alle kouluikäiset näkevät luonnon suunnittelun tuloksena. Neljänneltä luokalta lähtien koulussa elämän syntyä käsitellään tieteellisten selitysmallien pohjalta, mikä voi herättää lapsessa uudenlaisia kysymyksiä. Silloin tarvitaan myös perusteluja Raamatun luomiskertomukselle.

Markkanen lukee otteita viidennen luokan biologian kirjasta. Selkärangan ja siipien kehittymisen kuvauksissa toistuvat sanat: ”ilmestyi” ja ”huippukeksintö”.

– Luonnon kehittymisen selittämiseen ei tunnuta tarvitsevan Jumalaa, mikä voi ihmetyttää lasta. Tässä oppikirjassa ei yritetäkään selittää mitään.

Markkasen mukaan koulu on loistava paikka kysyä. Hän opettaisi lasta miettimään kolmea asiaa: Mitä väitetään? Miten se perustellaan? Onko perusteet riittäviä?

Koulussa pärjää, kun hallitsee käsiteltävät asiat, mutta niitä ei tarvitse hyväksyä. Kysyminen on myös turvallisempaa, sillä silloin on itse ajurin paikalla. Kysymykset ovat parempia kuin kaikkiin kysymyksiin vastaamisen yrittäminen.

Kysyminen on hienoa

Jasu Markkanen muistuttaa, että älyä hiertävien kysymysten sivuuttaminen lyö kiilaa älyllisen elämän ja uskonelämän välille. Jos älylliset kysymykset jäävät vastaamatta, usein uskonnollinen vakaumus kärsii tappion, sillä se ei enää vakuuta. Jos väitetään jotain, mutta ei anneta mitään perusteita, lapsikin ymmärtää tilanteen onttouden. Tämä haastaa paitsi biologian kirjan, myös Raamatun.

Kysymyksiä ei siis pidä pelätä. Niihin voi jopa heittäytyä.

– Kotiin voi luoda keskustelevan luottamuksen ilmapiirin, jossa on hienoa kysyä.

Kysymykset paljastavat aikuiselle, millä tasolla lapsen ajattelu on, ja siitä on hyvä lähteä keskustelemaan. Jasu Markkasen oma kuusivuotias alkoi kysellä, mistä Jumala on tullut.

– Vastasin hänelle, että ei voi kysyä mistä on tullut, ellei ole tullut mistään. Vaikka poika intti ja nauroi väsyneesti, hän alkoi pikku hiljaa oivaltaa kysyneensä vääränlaatuisen kysymyksen, hän kuvaa.

Jos vanhemmalla on aukkoja uskonsa perusteissa, liikkeelle voi lähteä niistä kysymyksistä, jotka itseä kiinnostavat. Usko ei ole mielipiteen varassa, vaan sille löytyy kestävät perusteet. Tämän jälkeen voi rohkaista lastakin kysymään omia kysymyksiään.

– Aikuisten on itse tunnettava uskonsa perusteet, sillä ei voi johdattaa pidemmälle kuin on itse päässyt. Se vaatii vaivannäköä, on tehtävä läksynsä ja otettava selvää. Materiaalia kyllä on, internetin ihmemaa pullollaan.

”Taivaallinen nallekarhu” ei helpota kosmista yksinäisyyttä

Jasu Markkanen on huomannut, että myös ne aikuiset, jotka eivät usko Jumalaan, haluavat varjella lasta kosmiselta yksinäisyydeltä. Tämän vuoksi he ovat valmiita puhumaan lapselle taivaasta ja Jumalan huolenpidosta. Ongelma on, ettei näitä toiveita ankkuroida mihinkään. Perustus jää laskematta.

– Jumalasta luodaan turvallinen kuva, kuin taivaallinen nallekarhu, mutta oikeasti ei välitetä, onko siellä ketään.

Usein sorrutaan eriyttämään maailmat toisistaan, jolloin usko jää pieneksi saarekkeeksi ”todellisen maailman keskelle”. Tämä on Markkasen mielestä ongelmallista.

– Jos kristillinen vakaumus ei olekaan todellisuutta selittävä, lapsille uskoa perustellaan psykologis-pragmaattisesti.

Tämä näkyy seurakuntien lapsityössä. Markkasen mukaan kansankirkossa painotetaan puhetta enkeleistä ja taivaan Isästä, joka edustaa herttaista kulttuuriperinnettä. Vapaissa suunnissa puolestaan korostuu uskonratkaisun tekeminen ja rukouselämä.

– Ongelma on, että näissä molemmissa malleissa kyetään puhumaan vain kokemustasolla.

 

Irtopaloista kokonaiseen kertomukseen

Yhdysvaltalainen Natasha Crain tökkii blogissaan apatiaan vaipuneita vanhempia havahtumaan lastensa uskon vahvistamiseen. ”Mistä huomaat, että lapsesi vain lainaa uskoasi (eikä kehitä omaansa)?”, ”Miksi lapsesi voi viettää yli 600 tuntia kirkossa ilman suurta vaikutusta?” nainen kysyy.

Crainin viesti on selvä: lapsille tarjottavat irralliset Raamatun kertomukset eivät riitä. Sen sijaan he tarvitsevat Raamatun kokonaisilmoituksen ja keskustelua uskon perusteista. Jos lapsi ei koskaan kysy mitään uskoon liittyvää, hänen uskonsa on todennäköisesti ohuella pohjalla.

Myös Jasu Markkanen kaipaa Raamatun kokonaisuuden opettamista lapsille, psykologisoinnin ja irrallisten kertomusten sijaan.

– Raamatussa on yksi suuri kertomus, ja me olemme osa tuota Jumalan kertomusta.

Jotta usko ei irtautuisi järjestä ja elämästä, Markkanen suosittelee maustamaan Raamatun lukuhetkiä perusteilla. Esimerkiksi luomiskertomuksen äärellä voi lapsen kanssa miettiä, mitkä asiat puhuvat sen puolesta, että Jumala on luonut maailman. Samalla voi keskustella siitä, että kaikki eivät usko niin.

Jasu Markkanen huomauttaa, että Raamatun kertomukset eivät ala sanoilla ”olipa kerran..”, vaan viittaamalla historialliseen tilanteeseen, kuten: ”Viidentenätoista keisari Tiberiuksen hallitusvuotena, kun Pontius Pilatus oli Juudean maaherrana ja Herodes Galilean neljännysruhtinaana…”(Luuk. 3:1). Tätä historiallisuutta kannattaa korostaa lapsille ja kertoa vaikka arkeologisista löydöistä, jotka tukevat Raamatun luotettavuutta. Myös Raamatun ajan kulttuurin tunteminen auttaa selittämään joskus erikoisilta tuntuvia kohtia.

 

Jasu Markkasen sivusto: www.raapustus.net

Natasha Crainin blogi: www.christianmom­thoughts.com