Evankelioiminen nyt

Rolf Kjøden mukaan Suomi ja Norja ovat kulttuurillisesti hyvin samanlaisia maita. Olisiko siis syytä kuunnella, mikä evankelioimisessa toimii Norjassa ja mikä ei?

Suomessa toissa viikonloppuna vieraillut norjalainen teologi Rolf Kjøde kertoo, että evankelioimisen tavat ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana suuresti.

– Olemme tajunneet Norjassa, kuten muuallakin läntisessä Euroopassa, että evankeliointi on pitkäjänteistä puuhaa. Olemme korostaneet 20–25 vuoden aikana, että hyvien ystävyyssuhteiden solmiminen ei-kristittyjen ystävien – perheiden, työtovereiden ja naapureiden – kanssa on tärkeää. Tuskin voimme menestyä evankelioimisessa ilman tätä.

Kjøde kertoo, että kun hän teki evankelioimistyötä 1970-luvun lopulla, se oli lähinnä tuntemattomien ihmisten kohtaamista. Jos ihminen kieltäytyi ottamasta vastaan evankeliumia, häntä ei todennäköisesti tarvinnut tavata enää koskaan sen jälkeen. Evanke­liointi oli tavallaan riskitöntä.

Joku voi kuitenkin epäröidä ottaa uskonasioita esille ystäviensä kanssa siinä pelossa, että se vahingoittaa ystävyyssuhdetta.

– Meidän täytyy löytää luonnollisia tilanteita, niin että evankeliumi ei ole jotain, jonka tuomme keskusteluihimme jostain täysin ulkopuolelta.

Pettymykset ihmissuhteissa, sairaudet ja kuolema ovat esimerkiksi tilanteita, joiden yhteydessä on luontevaa kertoa, kuinka itse koemme uskon.

– Kaikki ihmiset kohtaavat sairautta ja uhkaavia tilanteita. Suurin osa ihmisistä on kokenut surua. He ovat nähneet kuolemaa ympärillään.

– Mutta monet eivät koskaan puhu niistä. Minusta meillä kristityillä on mahdollisuus hyvällä tavalla murtaa hiljaisuus kuoleman ympärillä. Kun me käymme keskusteluja kivusta ja menetyksistä, meillä on mahdollisuus sanoa, että tämä liittyy hyvin oleellisesti kristilliseen uskoon. Jeesus Kristus on tuonut toivon. Jumala on antanut minulle pääsyn uuteen elämään.

Kuinka voin auttaa?

Viime vuosina norjalaiset kristityt ovat myös alkaneet ajatella ihmisten tarpeita osana evankelioimista.

– Ei vain niin, että meillä on sanoma ja meidän täytyy välittää se eteenpäin. Meidän täytyy myös kysyä, mitä ihmiset tarvitsevat, Rolf Kjøde huomauttaa.

Kristityt tietävät, että ihmiset tarvitsevat evankeliumin sanoman. Mutta ehkä sanoma ei ole ensimmäinen asia, jota olemme ihmisille kertomassa.

– Siksi monet ovat alkaneet kysellä ihmisiltä, kuinka he voivat auttaa näitä. Voivatko he rukoilla näiden puolesta? Mitä tarpeita ihmisillä on? Miten niihin voi vastata?

Rukousevankeliointi onkin Norjassa kasvava palveluevankelioinnin muoto.

– Jumala on vastuussa ihmeistä ja merkeistä. Se ei ole meidän käsissämme, mutta me voimme rukoilla ihmisten puolesta, Kjøde korostaa.

Rukous ensin

Norja ei ole mikään paratiisi, Kjøde naurahtaa häneltä kysyttäessä, millaista herätystä kristityt tarvitsevat. Kun kenialaiset kristityt ovat kyselleet, missä asioissa he voisivat opastaa norjalaisia, Kjøde on maininnut kaksi asiaa.

– Meidän täytyy oppia heidän rukouselämästään. Minua puhuttelee Kenian kaltaisten maiden hyvin vahva rukouselämä. Meidän täytyy palata rukoilevaksi kansaksi.

Ei vain niin, että meillä on sanoma ja meidän täytyy välittää se eteenpäin. Meidän täytyy myös kysyä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Kjøden mukaan länsimaisista herätyskristityistä tulee helposti vain aktivisteja. Me tiedämme kaiken erilaisista toimintatavoista.

– Meidän tulee tarkistaa suuntaamme, niin että rukous tulee aina ensimmäisenä.
Toinen asia, joka länsimaisten kristittyjen tulisi Kjøden mukaan oppia, on afrikkalaisten kristittyjen luonnollinen tapa kertoa evankeliumia.

– He kertovat todistuksena niin helposti. Nämä kaksi asiaa, rukous ja todistaminen, ovat paljon tärkeämpiä kuin kaikki muu.

Hetken mietittyä hän lisää vielä kolmannen seikan: rahan.

– Me sanomme aasialaisille, afrikkalaisille ja latinalaisamerikkalaisille kristityille, että emme voi tukea heitä enää. Heidän täytyy opetella antamisen kulttuuri. Ja minä todella tarkoitan tätä.

– Mutta onko meillä itsellämme oikeanlainen antamisen kulttuuri? Aktiivikristityt Norjassa antavat keskimäärin kaksi prosenttia [tuloistaan Jumalan valtakunnan työhön]. Mutta miksi me emme anna kymmenen prosenttia tai enemmän? Kjøde haastaa.

Alfa-kursseja ja seurakuntien perustamista

Kaksi toimintamuotoa, jotka ovat toimineet evankelioimisessa Norjassa, ovat Alfa-kurssit ja seurakuntien perustaminen. Alfan toiminta-ajatus perustuu pitkälti ystävyysevankeliointiin.

– Näemme koko ajan ihmisten tulevan uskoon Alfa-kurssien kautta. Ja siihen on hyviä syitä. Alfa-kurssissa on sisältöä, koska siinä on opetusta. Sen lisäksi ihmissuhteet ovat oleellinen osa Alfaa: siellä syödään yhdessä pyöreän pöydän äärellä, ja sinne tullaan henkilökohtaisesta kutsusta, Rolf Kjøde sanoo.

Dialogi kuuluu oleellisena osana Alfaan. Opetusta ei vain kuunnella, vaan asioista keskustellaan yhdessä.

Myös uusien seurakuntien perustamista käytetään evankelioimistyön välineenä, ja se on tuottanut hedelmää. Erityisesti Norjan kirkon herätysliikkeet ja luterilaiset vapaakirkot käyttävät tätä strategiaa. Norjassa kirkko on antanut herätysliikkeille perinteisesti enemmän vapauksia kuin Suomessa, jossa omien jumalanpalveluksien järjestäminen on usein mutkikasta.

– Luterilaisen kirkon järjestöillä on Norjassa useita seurakuntia, joissa jaetaan myös sakramentteja. Aluksi näiden perustamisesta sovittiin yhdessä joidenkin piispojen kanssa, joiden kanssa meillä oli hyvä luottamus.

– Viimeisten kymmenen vuoden aikana tämä ei ole enää ollut mahdollista. Piispat ovat sanoneet, etteivät he voi tukea tällaista toimintaa. Sanoimme, että me hyväksymme heidän päätöksensä, mutta siinä tapauksessa heidän täytyy myös hyväksyä, että me jatkamme tätä joka tapauksessa. Meidän on välttämätöntä perustaa uusia yhteisöjä, sillä jos emme tee niin, me menetämme paljon ihmisiä ja me menetämme tulevaisuuden, Kjøde kertoo.

Hän myöntää, että tilanteet ovat erilaisia eri maissa, ja sitä on myös kunnioitettava.

– Me emme ole taloudellisesti niin riippuvaisia kirkosta kuin te olette. Ainakin siinä on ero Suomen ja Norjan välillä.