”Saarnaajat lukevat paperistaan pikkunäppärää teeman pyörittelyä, mutta kukaan ei oikein julista.”

Ostin tänään kirjan. Oikein omalla rahalla. Yleensä kirjoja vain kertyy. Arvostelukappaleita, lahjoja, vaihtokappaleita ja kierrätystavaraa. Omalla rahalla ostamisesta pitäisi tulla hyvä mieli, koska kirja-ala tarvitsee niitä, jotka maksavat normaalihinnan ja pitävät yllä tuotantoa. Varsinkin kristillinen kirja ja musiikki tarvitsevat ostajansa. Jos vain lainataan ja kopioidaan, kirjat loppuvat kokonaan. Päivän hyvän työni kohteena oli Eero Huovisen…

palsta_teemu-kakkuri_vesa-rantaOstin tänään kirjan. Oikein omalla rahalla. Yleensä kirjoja vain kertyy. Arvostelukappaleita, lahjoja, vaihtokappaleita ja kierrätystavaraa. Omalla rahalla ostamisesta pitäisi tulla hyvä mieli, koska kirja-ala tarvitsee niitä, jotka maksavat normaalihinnan ja pitävät yllä tuotantoa. Varsinkin kristillinen kirja ja musiikki tarvitsevat ostajansa. Jos vain lainataan ja kopioidaan, kirjat loppuvat kokonaan.

Päivän hyvän työni kohteena oli Eero Huovisen Saarna? Huovinen tapaa kirjoittaa kirjoja, joiden otsikko on ollut oivallista päättää kysymysmerkkiin. Edellinen samaan tyyliin otsikoitu kirja Pappi? muhii mielessäni edelleen, kun siihenkään ei tullut pistettä.

Ostokseni oli impulssiostos kirjanäyttelystä. Sattumalta olin pohtinut juuri samana aamuna kirjan aihetta. Millainen on saarnan nykytila Suomessa? Tämä koskee niin jumalanpalvelusten saarnoja kuin muitakin hengellisten tilaisuuksien puheita.

Jumalanpalveluksiin osallistuminen osoittaa tilastojen mukaan aika ajoin piristymisen merkkejä. Yleisnäkymä on kuitenkin synkeä: kirkkoihin mahtuisi monin kerroin enemmän messuväkeä kuin mitä niissä nykyään käy. Yksi syy anemiaan on saarnoissa. Saarnaajat lukevat paperistaan pikkunäppärää teeman pyörittelyä, mutta kukaan ei oikein julista.

Vanhan ajan mestareita joskus kaipaa. Heistä Huovinenkin aloittaa kirjansa, kun kirjoittaa oman kotitaustansa herätysliikkeen maallikoista ja omasta isästään ja vaaristaan. Huovisen isä oli tosin kaksinkertainen tohtori ja tuomiorovasti, mutta kuljetti saarnatuoliinsa vanhojen kolportöörien perinnön. Esityksessä oli tenhoa ja tuntoa, mutta sen varsinainen elävän veden puro oli julistus Kristuksesta.

Satunnainen kirkossakävijä joutuu arpomaan mielessään, mistä saarnan alennustila johtuu. Sen taustalla ei ole huono vuorovaikutuksen ja läsnäolon opetus. Päinvastoin. Nykyiset saarnaajat on valmennettu ihmisläheiseen kohtaamiseen ja aitoon dialogiin kuulijoiden kanssa. Arjen maku ja ihmiselämän tunteminen ovat huipussaan. Ongelmat ovat sisältöpuolella. Jesajaa mukaillen voisi kysyä: kuka uskoo meidän saarnamme, kun emme itsekään usko?

Ajattelemaan herättävässä kirjassaan Huovinen kiinnittää huomionsa myös ulkoisiin tekijöihin, kuten esityksen selkeyteen ja äänenkäyttöön. Nekin liittyvät osaltaan perusoivallukseen. Kuulijoita tulee rakastaa. Tämän julkisuutta saaneen tuumailun lisäksi kirja vilisee hyviä oivalluksia, joista monet Huovinen kertoo kokemuksinaan elämän varrelta.

Vaikka onkin aiheellista puhua saarnan kriisistä, ei ylimalkaiselle tuomitsemiselle ole sijaa. Jos sanotaan, ettei Suomen kirkossa enää julisteta Jumalan sanaa, rikotaan kahdeksatta käskyä niin että paukkuu. Eivät asiat niin huonosti ole, vaikka aina pitää kysyä, pysyykö pääasia pääasiana. Kristus.